Impressionismin ja ekspressionismin välimailla souteleva mutalalaismaalari uskoo tavoittavansa totuutta katsomalla pelkistettyä kokonaisuutta ja mielen maisemia yksityiskohtien sijaan.
Kuvataide on loimunnut Urpu-Elina Korhosen sisimmässä lapsuudesta saakka, mutta opiskeluiässä hänen jalkansa oli lipsahtaa, ja hetkeksi lipsahtikin, luonnontieteen tantereelle.
Kuvainto oli kytenyt rakkaudesta luontoon ja kauneuteen. Paperille oli syntynyt kukkia, joilla oli kasvot, ja kynä oli vetänyt puoleensa niin koulussa kuin kotona. Mutta murrosiässä kouluopetus oli rapisuttanut intoa.
Niinpä luontorakkaus päätyi kukkimaan uudessa muodossa. Nuori nainen lähti opiskelemaan ympäristöhygieniaa.
– Olin tiedostava nuori. Olin pelastamassa luontoa, Korhonen virnistää.
Jo alle vuodessa opinnot kuitenkin osoittautuivat turhan teoreettisiksi. Ja vaikkei perhe ollutkaan painostanut häntä tai väheksynyt taiteellisuutta, tunnustaa Korhonen valintansa kummunneen ympäristöstä eikä sydämestä.
– Perheessäni oli agraarikulttuuri. Täytyy tehdä töitä – kerätä kiviä pellolta ja siivota kotia, hän pohtii ja ynnää tarttuneensa tieteeseen lääkistä käyneen siskonkin peesissä.
Sisäinen taivaanrannanmaalari ja takaraivossa kytenyt taidehalu veivät siis voiton. Opistokurssin sysäämänä neito jätti tieteen ja vaihtoi taiteeseen, vaikka tiesikin alan opiskelupaikkojen olevan tiukassa. Ja taidedraivi kantoi: hän ylsi ensin vapaaseen taidekouluun, sitten Taideteolliseen korkeakouluun ja valmistumisen jälkeen taiteilijan ja taideopettajan uraan.
Kotonaan taiteessa
Taide oli naiselle sittenkin ominta, koska se tuntui tutulta ja läheiseltä kanavalta.
– Sen kautta pystyn tekemään asioita, joita en pysty mitenkään muuten ilmaisemaan.
Perhekin oli agraaritaustasta huolimatta mieltänyt tyttären taiteilijasieluksi, jolle käytännön hommat eivät ole luontaista sarkaa. Kun piirrostaidoista oli vieläpä tullut kiitosta, tuntui taide oikealta.
– Koen itseni vähän oudoksi linnuksi siksikin, ettei perinteinen rationaalinen ja porvarillinen elämä kiehdo minua.
Taiteilijana Korhonen kuvaakin itseään epärationaaliseksi, spontaaniksi ja ekspressiiviseksi. Taiteen avulla hän tavoittaa parhaimmillaan hyvin voimakkaan avoimuuden tilan, jossa kaikki muu unohtuu.
– Ikään kuin puhdasta toimintaa suhteessa väriin ja muotoon.
Valintaansa hän on tyytyväinen.
– Tiedän, että moneen muuhun juttuun minusta ei olisi ollut. Vaikka taiteilijamyytti ei ihan pidä paikkaansa, on siinä osa totuutta ja voin jotain hulluutta itsessäni myöntää.
Opettaminen taas on tuonut leivän pöytään ja sitä paitsi ollut parhaimmillaan antoisaa, taidetta tukevaa ja taiteesta tukea saavaa.
Kuva vie tekijäänsä
Jos Korhonen on taiteilijaluonteena spontaani ja ekspressiivinen, on sitä hänen tyylillinen kädenjälkensäkin.
Mutalalaismaalari innoittuu eritoten impressionismista ja ekspressionismista. Vaikka hän ihailee niitä edeltäneitäkin tyylisuuntia ja on itsekin opinnoissaan harjaantunut tarkkaan mallista piirtämiseen, ei hänestä taiteilijana olisi pikkutarkan ja esittävän tyylin lipunkantajaksi.
– Koen itselleni läheisimmäksi vapaan ja intuitiivisen tekemisen.
Tyylillisestä otteesta oli merkkejä jo opiskeluaikana; oma vaikutuksensa oli vapaan taidekoulun valoa ja varjoa tarkkarajaisten muotojen sijaan suosivalla valööripiirustuksella. Vuosien mittaan ote on kehittynyt yhä pelkistävämpään suuntaan.
Korhonen uskoo, että tyylivalinta on persoonakysymys.
– Se liittyy mentaliteettiin ja löyhästi ehkä jopa maailmankatsomukseen ja elämänasenteisiin, hän pohtii ja tuumaa, että asiat kenties paljastuvat todemmin suuria kokonaisuuksia katsoessa kuin yksityiskohtia tarkatessa.
Itse työskentelytuokiotkin ovat lennokkaita. Luonnostelematta nainen aloittaa jostain väristä. Hän saattaa käyttää sivellintä mutta yhtä hyvin vaikka rättiä tai hammasharjaa, sormiakin. Teos hahmottuu maalaamisen mittaan, ja mahdollinen aihe, esittävyyden pilkahdus, ilmaantuu vasta loppua kohden.
– Maalaus vie minua, enkä minä maalausta. Työ on jatkuvaa vuorovaikutusta värien ja muotojen kanssa.
Vihdoin lisäaikaa taiteen teolle
Pitkään opetus söi aimo siivun Korhosen ajasta. Vasta viime vuosina hänen on onnistunut taas raivata lisää tilaa omalle taiteelleen.
Satoa on nähtävissä Tampere-talon näyttelyssä, joka kokoaa Tampereen taiteilijaseuran seitsemän uudehkon jäsenen töitä – Korhonen tuli liittyneeksi joukkoon vasta pari vuotta sitten.
Nähtävillä on Korhoselle ominaista kädenjälkeä.
– Töissä on aavistettavia maisemia.
Syksyllä hän sen sijaan virittäytyy vieraahkoille vesille, kun Avara taide ry:n tiimi luo installaation Pirkanmaan triennaaliin.
Tulevalta maalari odottaa lisää itse tekemistä ja ennen kaikkea kehittymistä.
– Joku sanoo, että haluaa mainetta ja kunniaa, ja toki minustakin on kivaa, jos saan näyttelyitä, mutta tärkeintä on, että voin tehdä kuvia. Haluan tulla hyväksi.
Urpu-Elina Korhosen töitä Tampereen taiteilijaseuran yhteisnäyttelyssä Tampere-talossa 10. huhtikuuta saakka.
