Pengonpohjan kyläyhdistys valjasti toimitilansa leivinuunin hyötykäyttöön ja sai aikaan kyläkansaan uponneen perinteen.
Osapuilleen kerran kuussa Pengonpohjan kyläyhdistyksen tukikohta, vanha koulu, täyttyy tuoksusta, touhusta ja kuumuudesta. Leivotaan ruisleipää.
– Ihmiset sanovat tuntuvan jo pihalle, että leipää tehdään, yhdistyksen puheenjohtaja Armi Saarela juttelee tukevasta hapanleivän tuoksusta.
Kyökissä hääriville leivontapäivä tietää mukavaa tunnelmaa – juttu luistaa ja nauru helähtelee – mutta myös skarppeja otteita. Kelloa on vahdattava, jotta pysytään tahdissa.
Koulun yläkerrassa asustava leibärumban vakikasvo Marja Lähteenmäki kertoo odottavansa tuokiota kerta toisensa jälkeen.
– On mukava tehdä jotain, josta on opetellut vanhan työtavan, Saarela puolestaan selittää.
Hommaan vetää sekin, että myyntituloja kerätään yhdistyksen toiminnan hyväksi, niin pääsiäislauantainakin kastemekkonäyttelyn yhteydessä.
– Kotona en välttämättä viitsi leipoa, mutta tässä on tarkoitus, Saarela tuumii.
Vaatii aikaa, kokemusta ja uunia
Jo ennen varsinaista hikistä leivontapäivää on pantava taikina alulle.
Kun leivonta- ja myyntipäivä on lauantai, taikinatiinu – tai punttu, kuten Saarela sanoo – kaivetaan esiin torstaina. Vanhaan leipäjuureen sekoitellaan velli vedestä ja jauhoista. Tämän hoitelee yleensä Lähteenmäki itsekseen.
– Perjantaina lisätään vettä ja jauhoja taas velliksi, Saarela kertaa ja ynnää päivään myös uunin esilämmityksen.
Lauantaina essut kietaistaan aamuvarhaisella, kuuden pintaan. Hella lämmitellään, taikina alustetaan ja nostatetaan, leivinlautoja levitellään ja uuni lapetaan täyteen puita, jotka tuikataan valkeaksi.
– Kahdeksan maissa rupeamme leipomaan taikinaa leiviksi. Nykyään punnitsemme joka nökäreen.
Kun leivät ovat kohonneet ja 300-asteinen uuni on luudittu hiilistä, päästään paistohommiin. Ensimmäinen lämpimäinen putkahtaa luukusta kymmenen tienoilla ja viimeinen yhteen mennessä.
– Leipiä tulee 60–70, Lähteenmäki sanoo.
Hyvän ruisleivän teko vaatii naisten mielestä kokemusta ja kiviuunia.
– Arina antaa leipään oman muhkuraisen muotonsa. Uuni leivän koreilee! Saarela hihkuu.
Perinteeksi kasvanut
Yhdistysleivät kohoilevat jo viidettä vuotta. Idea kiehahti Saarelan päästä, kun kaavailtiin toimintaa ja silmien alla kerran lepäsi leivinuuni.
Taikinoinnin alku, pakkasilla pidetty leipäkurssi, on jäänyt ikimuistoisena naisten mieleen. Ensi leivät jaettiin leipojien kesken, mutta pian toistuneiden talkoiden lämpimäisiä alettiin myydä, ja siitä paakarointi jäi säännölliseksi perinteeksi.
Uunin aarteeksi valikoitui juuri ruisleipä, koska se on idean äidille Saarelalle aina ollut sitä, mitä leivällä tarkoitetaan.
– Enkä usko, että täällä olisi kiinnostusta ostaa jotain pullaa. Ruisleivän teko on sen verran eksoottinen ja iso homma, ettei omaa ruisleipää viitsitä ruveta tekemään, hän pohtii.
Kaksikolle yhdistyksen leipäperinne merkitsee jatkuvuutta.
– Se on jotain, jossa olemme onnistuneet.
Resepti puree
Jos leipätalkoot ovat yhdistykselle uusi perinne, niissä käytetty resepti on jo melko vanha perinne. Se on peräisin Saarelan äidiltä.
Vaikka resepti on varsin tavanomainen, siinä on jotain omaleimaista. Eräs mies jopa tunnisti leivän, vaikka söi sitä tyystin satunnaisessa yhteydessä kaukana koulusta ja Saarelasta.
– Maku on juuressa, tai jokin siinä on! Saarela taivastelee.
Ja onpa leipä kelvannut. On jo muodostunut vakio-ostajien rinki, ja leipää on kannettu kauas asti.
– Ulos tulee aina leipäjono, Lähteenmäki hymyilee.
