Kulttuuri ei synny vain taiteilijoiden siveltimistä, lipuvista vartaloista ja soitinten kaikukopista. Sen pulppuaminen vaatii myös kulttuurisihteerin kaltaisia välikappaleita, jotka panevat kokonaisuuden rattaat pyörimään.
Vaikka Minna Vallinin työ ja arkikin kukkivat kulttuurista, hänen kiinnostuksensa tähän ei ottanut kipinää kovin varhain.
Se syttyi varsinaisesti vasta teini-iässä lauluryhmässä. Vielä tuolloinkaan kulttuurin laaja kirjo ei tempaissut Vallinia otteeseensa. Kuplivan kulttuuriharrastamisen taustaa ei perheessä ollut.
Orastavia merkkejä innosta tosin löytyy jo lapsuusajoilta.
– Luin kirjoja; lähikirjasto oli rakas paikka. Kävin myös paljon elokuvissa. Joskus kysyin äidiltä, miksei hän vienyt minua balettikouluun. Olisiko minulla ollut jokin salainen haave…? Mutta äiti sanoi, että hyvä kun opin kävelemään, Vallin virnistää.
Vaikka kulttuurikipinä oli esittämisessä, itse tekemisessä, Vallin ei uumoillut tästä ammattia.
– En varmaan kokenut, että minusta tulisi taiteilija, en ikimaailmassa. Taidot eivät kerta kaikkiaan riittäneet.
Kulttuurin saralle hän silti päätyi, muttei tekijäksi vaan eräänlaiseksi välikappaleeksi: kulttuurisihteeriksi. Opintohaun aikaankaan kiinnostus ei ollut laajentunut valtaisaksi harrastuneisuudeksi, mutta Vallin uskoo jonkin sisäisen sytykkeen ajaneen häntä. Sitä oli myös välikappaleena ololle.
– Olen aina halunnut olla mahdollistaja. Ja haluan olla kuntalaisten arjessa oleva mahdollistaja enkä niinkään suurten kemujen tuottaja.
Kulttuurikentän koluaja
Kulttuurisihteeriopinnoissa tietämys ja into puhkesivat lopulta kukkaan, kun tutustuttiin genreihin laidasta laitaan, niin itse tekemällä kuin yleisönä olemalla.
– Opettelimme byrokraateiksi mutta myös kulttuurin kuluttajiksi ja tutkijoiksi. Maalaistytölle aukesi taivas.
Vaikka koko kirjoa tulee tarkata, kaikkea ei ole syytä hallita perin pohjin.
– Asiantuntijoilta täytyy osata kysyä apua. Ja se on tässä työssä mukavaa, että heiltä oppii aina uutta.
Vallin myöntää verkostojen kasaamisen melkoiseksi savotaksi. Niitä ei kuitenkaan tarvitse eikä voikaan rakentaa hetkessä. Kun verkkoa on kyhännyt palasen, se poikii uutta, kuten vanhat KuruFest-kontaktit avasivat ovia Salin klassiset -konserttisarjalle.
– Uskon, että edestään löytää sen, mitä on tehnyt.
Ei riitä, että kulttuuripalettiin tutustuu kerran. Kuten verkostoja, sitäkin on alati laajennettava ja päivitettävä. Tämä onnistuu lehtijuttuja lukemalla, naapurikuntia seuraamalla ja nettiä kahlaamalla. Tuntosarvien on oltava pystyssä paitsi genreille myös yhteiskunnan ja ajan hengen muutoksille. Vaikkapa kasvavan eläkeläisväen tarpeisiin ja puhjenneeseen lastenkulttuurikysyntään on vastattava.
Iso paletti ei Vallinia hirvitä. Hän suhtautuu urakkaan armollisesti, nöyrästi ja ymmärtävästi:
– Onneksi kaikkia ja kaikkea ei tarvitse tuntea. Kauheaa olisi tulla töihin, jos pelottaisi.
Soudettava kulttuurin ulkopuolellakin
Työ ei lopu kulttuurin rajalle. Humanistin on taidettava myös talous, markkinointi, viestintä ja sosiaalisuus.
Sihteerin on pysyttävä talousarviossa tuntemalla menot, tulot ja se, mitä minkäkin sopii maksaa, sekä kilpailutettava hankinnat.
– Talouden seurannan merkitys on korostunut viime vuosina huimasti.
Talousekspertti sihteerin ei toki tarvitse olla. Tukena ovat hallinto-osaajat ja esimiehet sekä johtoryhmän määrittelemä raharaami.
Nyt Vallin on helpottavassa tilanteessa, että markkinointi ja viestintä ovat kulttuurituottaja Sini Kallion käsissä. Toki sarkaan osallistuvan Vallininkin on sitä taidettava, ja aikanaan hän ahersi sen äärellä aina liimatuubeista asti.
– Muistan, kuinka Räikän vintillä piirsin sapluunalla kirjaimia elokuvamainokseen. Ilmoitusten teko oli toivotonta liimailua. Mainokset olivat ihan säälittäviä, hän vaikertaa nauraen menneille ajoille.
Ihmisten parissa Vallin viihtyy. Hän ei ahdistu vaatimuksista tai toiveista vaan kuulee ne mieluusti painaakseen ne korvan taa.
Ulkokulttuuriset asiat eivät häiritse Vallinia.
– Ne kulkevat kulttuurin kanssa käsi kädessä. Jos löydän hyvän esiintyjän mutten kerro siitä kellekään, homma kaatuu alkumetreille.
Arvottaminen sikseen
Laajan kirjon parissa työskentelevä Vallin ei voi eikä tahdo lähteä arvottamisen tielle, oli sitten kyse eri genreistä tai taitotasoista. Hänen tehtävänsä on avata silmänsä kaikelle ja sitten punnita kullekin tuotokselle sopivaa paikkaa.
– Pitää olla avarakatseisuutta ja sietokykyä sille, että on erilaisuutta. Täytyy olla kunnioitusta, että joku on valinnut jonkin tien. Minun tulee kuulla, miksi joku harrastaa kurkkulaulantaa tai sahansoittoa.
Vallinin mielestä kaikki taide on arvokasta, koska ihmiset panevat siihen aikaansa.
– Jos jokin on sopivaa jollekulle ja hän tulee siitä onnelliseksi, sehän on hyvä. Jos pystyn auttamaan, olen osaltani tehnyt pienen työn.
Samalla kun Vallin on tullut yhä avarakatseisemmaksi, hän on oppinut entisestään arvostamaan ammattitaiteilijoiden tointa.
– Se on kovaa työtä.
Nautintoa mutta lyöntejäkin näpeille
Itse Vallin nauttii eritoten kuvataiteesta ja klassisesta musiikista.
– Voin herkistyä taulun edessä niin, että minua rupeaa itkettämään.
Työssä nainen koluaa kaikki paikalliset kulttuuririennot, mutta vapaa-ajalla hän antautuu valitsemaan tiukasti, mihin menee. Suorituspakko ei paina.
– Menen sinne, mikä todella kiinnostaa, jotta kulttuuri tuottaisi henkilökohtaisen hyvän olon, liikutuksen.
Työ ei ehdytä kulttuurikiinnostusta. Sitä riittää, esimerkiksi lomareissuilla, joilla nainen voi taivaltaa kilometrikaupalla yhden taulun perässä.
Ennakkoluuloton ja myötämielinen taidenainen käsittää, että kulttuuriin kuuluu niin vaikuttavia elämyksiä kuin pettymyksiä.
– Kulttuuri on valtava arkku. Joskus lävähtää näpeille, ja joskus löytyy kultahippusia.
Kommentointi on suljettu.