Vammautuminen vauvana, Hämä-hämähäkin kiljahtelu nuotilleen, esiin kuoriutunut erityistarkka sävelkorva, ilmiömäinen sävelmuisti, hyvä rytmitaju ja musikaalinen lankomies Lanzaroten tuliaisena. Siinä ainekset onneen.
Rivitalosta kaikaa riemukas musan jytke ulos asti. Sisällä ilo vain yltyy. Rumpujen takana keskivaikeasti kehitysvammainen Aimo Mittilä hymyilee leveästi, ja niin tekee kitaroiva lankomies Marcus Mittiläkin. Samoin Aimon isä Timo.
Vaikka vamman kohdanneen perheen voisi nähdä epäonnekkaaksi, on sen tarina kovinkin onnekas.
– Kun Aimo vammautui, oli tietysti pitkä sopeutuminen. Mutta arvomaailmamme muuttui ja elämästä tuli entistä rikkaampaa. Elämän päteminen loppui, isä kuvaa.
Myös Aimon askel musiikin polulle oli kerta kaikkiaan onnenkantamoinen.
– Vammaisilla ei ole paljon elämänsisältöä, mutta tämä antaa Aimolle hirveästi.
Onnekkaaksi tuntee itsensä myös Aimon lanko. Musiikin parissa työskennelleen miehen voisi luulla haikailevan onnea vaikka kuuluisuudesta, mutta hän löytää sen ihan muualta.
– Kaipaan musisointia, ja Aimon kanssa soittaminen on siihen hieno tilaisuus!
Vammautunut sai sävellahjan
Se yksi epäonni, vammautuminen, tuli kuin puskista. Poika sairastui kahdeksankuisena aivokuumeeseen, jonka turvotus vaurioitti aivoja.
– Seurasi vaikea jakso sairaalassa, isä muistelee.
Vielä tehohoidon jälkeen poika oli liikkumiskyvytön ja sokea. Aivojen kohtaloa oli vaikeaa ennakoida, mutta eivät ennusteet hyvää näyttäneet. Vauriot estivät normaalin kehityksen, joskin edistystäkin siunaantui. Pojan ollessa neli-viisivuotias perheelle alkoi valjeta, että vammaisuus on pysyvää.
Katkeruuteen, syyttelyyn tai vatvomiseen perhe ei silti uponnut.
– Eivät ne johda mihinkään. Totta kai aika oli raskasta, isä myöntää mutta toteaa, että painolasti tuli epätietoisuudesta ja voimattomuudesta, ei miksi-kysymyksistä.
Pikimmin perhe nojasi päivään kerrallaan ja ahkeraan tiedonhakuun.
Ja sitten onnekas musapolku raotti verhoaan.
– Erikoislääkärit olivat jo kirjanneet pojan puhumattomaksi, mutta kun hän oli parin vanha, naputtelin miniän sähköuruilla Hämä-hämähäkkiä ja poika rupesi kiljumaan sitä nuotilleen. Tuli oivallus, että hänen korvallaan ja äänen tuottamisellaan on yhteys.
Huomio johti ensin puheterapiaan. Seitsen-kahdeksanvuotiaana poika sai rummut mutta nekin ensin terapiavälineeksi. Ajan mittaan lahjakkuus kuitenkin nosti päätään, erityisesti 11–12 vuoden iässä Kaiharin koulussa, jossa poika musisoi ohjaajien kanssa ja perusti itse nimeämänsä Raimo B. Hellä -pumpunkin. Musa kukki myös kotona ja karaokeharrastuksessa.
Lisäksi kävi ilmi jotain upeaa: pojalla on erityistarkka sävelkorva, sävelmuisti kerran kuulemalta ja hyvä rytmitaju.
Oli helpottuneiden ja inspiroivien tunteiden vuoro.
Kohtaaminen avasi hanat
Jokunen vuosi sitten osui seuraava onnekas sattumus. Aimo tapasi Marcuksen.
Tai itse asiassa Marcus tapasi ensin Aimon sisaren, kummankin työskennellessä Lanzarotella. Pari rakastui ja muutti Suomeen.
Aimon ja Marcuksen yhteinen sävel – kirjaimellisesti – löytyi, kun Marcus kerran vaihtoi kitaran kieltä ja soitteli.
– Aloimme jammailla, ja meillä vain klikkasi, mies hymyilee.
Kemiat osuivat yksiin. Kommunikaatio pelasi, vaikka yhteiset sanat uupuivat.
– Musiikki ja melodiat ovat kielemme.
Kun sisko ja lanko muuttivat Ylöjärvelle Vaasasta, alkoi soittotaival toden teolla. Kaksikko ryhtyi treenaamaan joka tiistai, ja CD:itäkin on sukeutunut ystävien ja perheen iloksi. Tuli siis aika antaa touhulle raamit: Kasassahan oli selvästi bändi, joten sille tarvittiin nimi. Bändistä tuli Lanko – nimioivallus pujahti jälleen Aimon päästä.
Kohtaaminen oli ruotsalaiselle Marcukselle ehdoton onnenpotku.
– Aimon kanssa soittaminen on saanut minut todella löytämään musiikin hauskuuden. Uskallan olla rento lavalla. Pelko täydellisyydestä on poistunut. Ja nyt tuon ilon myös muiden kanssa soittamiseen.
Onnen isku kohtaaminen oli myös Aimolle.
– Marcus on minulle tärkeä! hän hihkaisee.
Isolla estradilla
Tammikuussa tarina sai uuden juhlavan luvun. Lanko-bändi pääsi esiintymään Finlandia-taloon kehitysvammaisten muusikoiden ja taiteilijoiden Kemut-tapahtumaan. Tie sinne aukeni lehtimainoksen innoittamana lähetettyjen musanäytteiden avulla.
Pepe Willbergiä lämmitelleen kaksikon esitys sujui kuin rasvattu.
– Aimo on showmies. Hän otti kontaktia yleisöön. Minua varmaan jännitti enemmän kuin häntä, Marcus nauraa ja Aimo vahvistaa saman hekottaen.
– Mutta lavalla hermostus katosi. Minulla oli luotto, että Aimon kanssa pärjään. Keikka oli mahtava mahdollisuus. Se oli paras ja suurin konserttini.
Yhteensulauma musailosta
Aimo ja Marcus Mittilä ovat elävä esimerkki, kuinka hedelmällinen yhdistelmä näinkin erilaisista lähtökohdista voi syntyä. Yhteistyö toimii yksinkertaisesti siksi, että kumpikin nauttii musiikista.
– Ei siihen sen kummempaa salaisuutta ole, Marcus Mittilä toteaa.
– Minusta on hienoa soittaa yksiin, Aimo ilakoi ja osuu oikeaan: kaksikon soitto synkkaa saumattomasti.
Musiikkiteatteriopinnotkin käyneelle Marcus Mittilälle Aimon kanssa musisointi on tuonut ison, arvokkaan opin:
– Olen tajunnut, kuinka voimakasta musiikki on. Ei tarvita yhteistä kieltä. Musiikki ylittää kaikki rajat.
Kommentointi on suljettu.