Yleisön palvelija

Urheilun ympärillä häärää jos jonkinlaista toimitsijaa, joiden ammattitaito on ottelu- tai kilpailutapahtuman onnistumisen kannalta yhtä tärkeää kuin atleettienkin osaaminen.
Kuuluttajien merkitystä ei varmaankaan edes tule ajatelleeksi, ennen kuin asiat rupeavat olemaan pielessä. Siinä mielessä he vertautuvat erotuomareihin.
Ylöjärveläisissä urheilutapahtumissa olen havainnut enimmäkseen hyviä, osittain jopa erinomaisia kuuluttajia.
Esimerkiksi Ryhdin lentopallopeleissä he ovat lajin perusteellisesti tuntevia ja sopivan huumorintajuisia sanaseppoja, joilla on myös asenne kohdallaan.
Vaan eipä tarvitse ajella kuin Tampereen Hakametsän jäähalliin löytääkseen täysin päinvastaisen esimerkin.
Sen toisen tamperelaisen liigajoukkuen pelien mikrofonityöläinen hoitelee hommiaan tavalla, joka nostaa niskakarvat pystyyn.
Kotijoukkueen maali:
”I-ÖÖÖÖÖ, E-ÖÖÖ-ÖÖÖ A-ÖÖÖ-ÖÖÖ!”
Volyymiit ovat 15:llä, jos 10 on yläraja, ja juuri tuolta se katsomoon kuulostaa.
Vierasjoukkueen maali:
”Sai…mumm-mumm-mumm, um-mumm-mum.”
Volyymi on ykkösellä ja äänensävyssä tuhti häivähdys oksennusta. Kukaan ei saa mitään selvää, ja kaiken lisäksi pistemiehet ja aikaa vilautetaan videotaululla noin viiden nanosekunnin verran.
Kotijoukkueen jäähy ilmoitetaan kutakuinkin normaalilla äänenvoimakkuudella, mutta jäähyn syy hyvin ivallisella sävyllä. Vierasjoukkueen jäähyn päälle karjaistaan: ”ÄÄNTÄ!”
Kumma, ettei Liiga ole puuttunut moiseen moukkamaisuuteen. Jääkiekko-otteluissa kun kuuluttaja lasketaan ottelun virallisiin toimitsijoihin eli oikeastaan tuomaristoon. Ei hänellä ole pienintäkään oikeutta arvostella äänenpainoillaankaan raitapaitojen ratkaisuja.
Kuuluttajan tehtävä on ennen kaikkea palvella yleisöä, joka on maksanut pääsylippunsa. Niin ovat tehneet myös vierasjoukkueen kannattajat, ja heitä on palveltava yhtä lailla.
Tunnetta toki voi olla mukana kotijoukkueen onnistuneista suorituksista kerrottaessa, mutta omaan ääneensä rakastuminen yleensä tuhoaa hyvän maun.
Sen verran olen juniorikiekkopuolella kuulutellut, että tiedän sen aika epäkiitolliseksi hommaksi. Aina tulee kommenttia, mutta kun pysyy asialinjalla, tuskin tekee mahdottomia virheitä.
Huumorin käyttö ei toki ole kiellettyä, mutta vitsit pitää päivittää.
Erästä yleisurheilu- ja hiihtokuuluttajaa kutsutaan kansan parissa makkaramieheksi. Se johtuu, siitä, että hän on kertonut noin 15 vuotta samaa makkaravitsiä, kuten myös tarinaa kolmiloikkakokemuksistaan.
Vaikka kuuluttajan tulee olla tiukasti ajan tasalla, hän voi myös piipahtaa kentän ulkopuolella.
Jos salibandyottelua pelataan samaan aikaan kuin kiekkoliigan pleijjareita, kuuluttaja voi nykyvälineillä pitää katsojat niistäkin lähes reaaliaikaisesti tietoisina.
Lentispeleissä voi kuulutella hiihdon maailmancupin tuloksia ja niin poispäin. Sitä sanotaan palveluasenteeksi.
Silmien alla tapahtuvien asioiden selostaminen on paikallaan hiihdon ja yleisurheilun kaltaisissa tapahtumissa, mutta myös lentiksessä niitä voi pallon kuoltua aina kerrata.
Katsomossa voi hyvinkin istua heitä, joiden lajituntemus ei riitä havainnoimaan, mistä kulloinkin on kysymys.
Mainosten lukeminen on kaksipiippuinen juttu. Se tuo seuran kassaan rahaa, mutta kuulostaa aina niin turkasen päälleliimatulta.
Parasta on, jos käytettävissä on valmiiksi äänitettyjä mainoksia, jotka vain ajetaan ulos sovittuina hetkinä. Nimittäin jos on vehkeet siihen.
Hyvä kuuluttaja hallitsee myös kieliä. Hän ottaa etukäteen selville, miten hankalat nimet lausutaan.
Huolimattoman ruotsin lisäksi minua ärsyttää suunnattomasti varsinkin slaavinimien amerikkalaisittain eli väärin kailottaminen.
Esimerkiksi tshekin ch pitää lausua aina ”kovana hoona” eikä suhuäänteenä ja entisten jugoslaavien c joko soinnillisena tai soinnittomana ässänä eikä koona.
Kuuluttajan homma ei ole rakettitiedettä, kunhan unohtaa peräpukamien esittelyn suun kautta, viitsii vähän nähdä yleissivistävää vaivaa ja asettautuu mielessään katsojan paikalle.