Jo selväksi perinteeksi juurtunut pirkanmaalainen lastenkulttuurifestivaali Lasten Pirkkaset on taas vääränään taiteen ja touhun antia tenaville. Vuosittainen vakioaihe satu kääntää nyt Ylöjärvellä itsestään esiin raikkaan kyljen, toiminnallisen pajatyöskentelyn.
Kaaressa istuva lapsirivi tapittaa taikuriasuista naista, matkalaukkua ja paksua kirjaa. Mutta kas, kirja on ontto ja tyhjä. Täti kertoo, että opuksella on tapana tyhjentyä.
Auttaisivatko lapset häntä täyttämään sen taas? ”Joo!” on yksiselitteinen vastaus, ja avuksi löytyy pöydän alta toinenkin satutäti.
Tarina kutoutuu satumatolle keräiltävistä tapahtumapaikoista, esineistä, roolivaatteista ja sen sellaisesta. Matkalaukusta, taikurinhatusta, pussukasta – ja tietenkin lasten mielestä – kimpoilee ideoita.
Ja sitten:
– Sen pituinen se, täti sanoo.
Häh, eihän se käy. Siispä satua jatketaan. Ja pian taas:
– Sen pituinen se.
Eih, kyllä satuun kuuluu tiettyjä osasia. Niitä toinen täti herättelee mieliin, ja vihdoin paperille saadaan kokonainen kertomus. Sen tähtenä on sydämetön Pössö-noita, joka saa lopulta sydämensä takaisin. Kaikki – niin satuhahmot kuin niiden luojat – pääsevät onnellisesti loppuun.
Satu kasvattaa
Sadulla on Kaiharin päiväkodin lastentarhanopettajan Marika Pätärin mielestä tärkeä rooli kasvatuksessa.
– Se pitää sisällään kaikki elementit, joita voi olla lapsen ja aikuisen välisessä vuorovaikutuksessa. Ja lapset ovat lähtökohtaisesti halukkaita kuulemaan satua.
Satu koulii lasta elämäntaitoihin. Ammennettavaa Pätäri löytää niin satuhetkestä kuin sadun sisällöstäkin.
– Tilanteessa lapsi oppii kykyä kuunnella ja rauhoittua. Hetki opettaa myös läheisyyttä ja toisen huomioimista, kun istutaan ihan vierekkäin.
Sisältö taas opettaa hyvästä ja pahasta, kaveritaidoista ja arkisistakin käytännöistä, kuten uimahallissa käynnistä.
– Paljon opitaan myös tunnetaitoja: pettymysten sietämistä, jännityksen ja pelon tunteiden tunnistamista.
– Saduista lapsi oppii itsenäisyyttä, sillä niissä tyypillisesti lähdetään kotoa, koetellaan kykyjä ja palataan kotiin muuttuneena, työpajan sanataideohjaaja Minttu Tervaharju huomaa.
Satu ohjaa lasta niin ikään kulttuuriin. Se on ensinnäkin yksi kulttuurin palanen mutta myös osuvasti sellainen palanen, jossa on pohjaa muullekin kulttuurille.
– Lapsi oppii tunnistamaan arkkityyppejä ja kaavoja.
– Lapselle tuo myös itsevarmuutta tuottaa kulttuuria itse, kun osaa ensin tulkita sitä, sanataidekollega Pia Krutsin ynnää.
Pätäri huomauttaa, että satu on turvallinen väline: lapsi tulkitsee sitä – vaikka aihe olisi kovakin – kehitysvaiheensa mukaan eikä ole pakotettu kohtaamaan itselleen vielä käsittämättömiä asioita, toisin kuin toisinaan esimerkiksi tv:n suoran tykityksen ääressä.
Itse tehden sadun taa
Ihan oma opettavainen lukunsa on, kun lapsi tekee sadun itse. Silloin oppii, kuinka se rakennetaan.
– Sadun teko auttaa ymmärtämään, ettei se ole rakettitiedettä. Saadaan luovan neron käsitys pois, Tervaharju tasoittaa tietä.
Lisäksi lapsi hoksaa, että satu on aina jonkun tekemä.
– Käsittelemme paljon sitä, onko mörköjä ja peikkoja olemassa. Kun lapsi keksii sadun itse, tulee konkreettiseksi, että meidänkin sadussamme oli mörkö mutta se oli keksitty ja että niin mörköjä laitetaan muihinkin satuihin, lastentarhaope hymyilee.
Pajan toiminnallinen ja elävä satukuvaelmaan astuminen toimii hyvänä opettajana silkan pöydän ääressä suunnittelun sijaan, koska leikki on lapselle luontaista.
– Ei olisi hyvä opettaja, jos erottelisi teorian käytännöstä. Eikä tämänikäisiä lapsia voikaan opettaa abstraktein käsittein, Krutsin tuumaa ja toteaa teoreettisten käsitteiden kyllä kulkevan touhun lomassa apuvälineinä.
Kokemuksellisen pajan yksi avainsana on yhteisöllisyys.
– Yksi myytti, jonka haluamme myös murtaa, on että sanataide olisi yksinäistä puurtamista, Krutsin oikoo.
– Kun tämänikäisiä saduttaa vain juttelemalla, syntyy ehkä kolme neljä lausetta. Pajassa sadutuksesta saadaan kokonainen tuokio, Pätäri hymyilee.
Yleisöstä tekijän pallille
Pirkkasissa on rutkasti tapahtumia, joissa lapset ovat yleisönä. Esimerkiksi satupajassa he kuitenkin ovat tekijöinä, ja kun päiväkodit rakentavat saduista vielä näyttelyn Leijaan, pääsevät he kulttuurin tarjoajiksikin.
– Lapsen on tärkeää tajuta, ettei hän ole vain vastaanottaja. Kulttuurikokemuksen ei tarvitse olla vain taideteoksen katsomista, Pätäri näkee.
– Lasten toimijuus on meille tärkeintä. Olemme sanataidekasvattajia, emme esiintyjiä, Krutsin huomauttaa roolistaan.
– Aika vähän lapset pääsevät päättämään, mitä itse haluaisivat kulttuurilta, kollega harmittelee.
Siksi sanataidekaksikko näkeekin lasten itse tekemällä kulttuurilla ison sijan ammattilaisten tuottaman rinnalla. Kun lapset pääsevät vielä esittelemään työnsä omalle yleisölleen, jatkuu taiteen prosessi loppuun saakka:
– Lapsi kuulee kommentteja ja saa tavallaan institutionaalisen taidekokemuksen – eihän taidetta ole ilman yleisöä, Krutsin päättelee.
Satuja pullottavassa maailmassa lasten kertomuksilla on ihan oma suolansa:
– Lapset keksivät asioita, joita minulle ei ikimaailmassa tulisi mieleen! Tervaharju hihkaisee.
