Taas on yksi ylöjärveläinen nuori urheilija noussut maajoukkuetasolle: keilaaja Santtu Tahvanainen, joka uskaltaa asettaa tavoitteensa korkealle.
– Pääseminen nuorten MM-kilpailuihin vuonna 2017 on tällä hetkellä suuri tavoitteeni, koska tämän vuoden EM-kilpailut menivät sivu suun ihan oman mokani vuoksi, Tahvanainen sanoo.
Hän kuuluu kahdeksan nuoren miehen maajoukkueryhmään ja arvioi omaa asemaansa sen sisäisessä hierarkiassa pohdiskelevaan sävyyn:
– En ole ykkönenkään mutta en kahdeksaskaan. On hirveän vaikea sanoa omaa paikkaansa tarkasti, koska jokaisella on heikkoutensa, mutta jokaisen peli myös kulkee tietyissä oloissa parhaiten.
Santun itseluottamusta lisäsi loppiaisena Ruotsissa napattu AIK International Tournamentin voitto.
Se kertoo siitä, että eväät pitkällekin, kuka ties ammattilaiseksi asti, ovat olemassa.
– Totta kai unelmanani on, että voisin istua lentokoneessa ja pyöritellä palloja ammatikseni joko USA:ssa tai Ruotsissa, Santtu myöntää.
– Tämä on kuitenkin niin kallis laji, että jotain pitäisi saada kassan pohjallekin ennen kuin ulkomaiden ammattikilpailuja voisi lähteä kiertämään.
Joulukuussa 18 vuotta täyttänyt Santtu aikoo ottaa ensi kesänä askeleen siihen suuntaan.
– Suunnitelmissa olisi käydä heittämässä yksi tai kaksi European Bowling Tournament -sarjan osakilpailua. EBT:ssä viimeinenkin saa yleensä tonnin käteen, ja ykköspalkinnot pyörivät 5 000–20 000 eurossa.
– Ammattilaisuran toteutuminen vaatii riskinottoja, mutta jo finaaliin pääseminen takaisi, että saisi omansa takaisin, Santtu laskeskelee.
Kyösti-ukki perehdytti lajiin
Santtu Tahvanaisen sukunimi paljastaa keilailuun vähänkin perehtyneille, keitä Santun on kiittäminen lajinvalinnastaan.
Ylöjärven keilahallin yrittäjä Kyösti Tahvanainen perehdytti pojanpoikansa lajin salaisuuksiin, kun tämä oli alle kouluikäinen.
– En itse muista ensimmäisestä keilaamassa käynnistäni mitään muuta kuin, että pallo oli painava ja melkein yhtä iso kuin minä, Santtu nauraa.
Kaikesta päätellen homma alkoi luistaa nopeasti Kyösti-ukin asiantuntevassa opastuksessa, sillä jo kuusivuotiaana Santtu sai ensimmäisen oman pallonsa.
– Se oli hieno hetki, kun ukki porasi sen. Tuskin pikkurillini-
kään mahtuisi enää sen oranssisen pallon reikiin.
Kilpailuihin Tahvanainen osallistui ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Noihin aikoihin hän vaihtoi perinteisen yhden käden tekniikan kahden käden heittoon, jonka pioneerina Suomessa on toiminut moninkertainen arvomitalisti Osku Palermaa.
– Näin hallilla miehen, joka keilasi niin, ettei hänen peukalonsa ollut reiässä. Kiinnostuin, koska hän sai pallon pyörimään niin vinhasti, Tahvanainen muistelee innostumistaan lapiokäsityylistä.
– Kahden käden heittäjiä tulee koko ajan lisää. Heitä oli paljon siinä Ruotsin-kilpailussakin.
– Tuskin se koskaan jättää yhden käden heittäjät vähemmistöön. Kahden käden valmentajia on niin vähän – meillä Suomessa vain yksi todella hyvä, Tahvanainen sanoo.
”Lapiotyyli” rasittaa selkää
Maallikon silmään kahden käden tekniikka näyttää raskaalta ja vaikealta, eikä Tahvainen tyrmää käsitystä.
– Se on perinteistä heittämistä raskaampi kropalle ja vaatii erityisesti hyvää vatsalihasten kuntoa, jottei selkä kipeydy. Joka kerta, kun heittoja on tullut paljon, sen tuntee selässään.
– Hankin juuri kuntosalikortin, sillä lihaskuntoon pitää kiinnittää entistä enemmän huomiota, hän kertoo.
Keilaamisen vastapainoksi Tahvanainen käy talvisin useita kertoja viikossa höntsäkiekkoilemassa ulkojäillä.
– Kesäisin golf ja frisbeegolf ovat keilaajalle sopivia sivuharrastuksia. Silloin ei yleensä juuri keilata kilpaa, ja nuo lajit ylläpitävät sopivasti tarkkuutta.
Olennaisin osa kilpakeilaajan harjoittelussa on kuitenkin keilaaminen. Tuhannet ja taas tuhannet toistot takaavat sen, että pallo tottelee miestä millaisella radalla ja kuinka kovassa hermopaineessa tahansa.
– Minunkin heittoni on vakioitunut niin, että jos nyt lopettaisin ja kymmenen vuoden päästä aloittaisin uudelleen, melko hyvään kuntoon pääseminen veisi noin kuukauden, Santtu arvelee.
– Ukki on ollut siinä paljon apuna. Hän on tarkkaillut heittojani niin paljon takaa eli sieltä, mistä sen parhaiten näkee.
– Ei silti ole väärää tapaa heittää vaan jokainen heittää omalla tyylillään. Tyyli pitää saada mahdollisimman vakioksi, jotta tulosta tulee, koska suuria muutoksia ei yhtäkkiä voi ruveta tekemään, Tahvainainen selvittää lajinsa olemusta.
Päivät venyvät pitkiksi
Tahvanainen opiskelee Ikaalisten kauppaoppilaitoksessa, joten hänen arkipäivänsä venyvät pakosta pitkiksi.
– Aikaisin aamulla saa lähteä, sillä matkaan menee tunti suuntaansa. Onneksi bussipysäkiltä on iltaisin vain sata metriä keilahallille, johon useimmiten menen suoraan treenaamaan.
Päiville lisää pituutta tulee myös autokoulusta, ja kun Tahvanainen pääsee lopulta kotiin, iltaohjelmaa ei tarvitse erikseen suunnitella.
– Korkeintaan avaan tietokoneen ja katson sillä jonkin elokuvan, kunnes nukahdan, Tahvainen kertoo.
– En ole koskaan tuntenut menettäneeni keilailun vuoksi mitään erityistä. Olen harrastanut tätä niin nuoresta saakka, ja lajissa on niin tiiviisti mukana sekä perheeni että ystäväni, että en osaa oikein muuta haikailla, hän pohtii.
Entä jos hyvä haltija tupsahtaisi ja lupaisi toteuttaa vain jomman kumman unelman – joko miesten henkilökohtaisen maailmanmestaruuden tai suuren amerikkalaisen tv-kilpailun voiton?
– Ottaisin maailmanmestaruuden, koska sen voittavat niin harvat. Tai…ehkä sittenkin sen toisen, se olisi ainutkertainen hetki, Tahvanainen aprikoi.
