Kärsivällisyyttä, pyydän

Jokainen vähänkin ruotsalaiseen huippu-urheiluun tutustunut on törmännyt sanaan tålamod. Suomeksi se tarkoittaa kärsivällisyyttä.
Elämässä hyvin harva asia on puhdasta sattumaa, eikä varmasti sitä ole se, että ruotsalaiset myös menestyvät kansainvälisillä kentillä paremmin kuin suomalaiset.
Onhan maamme väestömäärissäkin selvä ero, mutta ilman vaikeita laskutoimituksiakin ei liene väärin väittää, että ruotsalainen huippu-urheilu on voinut jo pidemmän aikaa paremmin kuin suomalainen.
Esimerkiksi jääkiekkoilussa ruotsalaiset jaksavat tehdä perusasiat vuosikymmenestä toiseen omaan linjaansa luottaen. Se tuottaa sekä yksittäisiä supertähtiä että kollektiivista menestystä.
Suomessa on vallalla milloin minkäkinlainen opinkappale, josta vaahdotaan silmät kiiluen pari vuotta, kunnes todetaan, että eipä toimi. Vaihdetaan.
Kun näin menetellään, joku kärsii vuorenvarmasti vuorollaan.
Surullisimmat esimerkit suomalaisen jääkiekkoilun pahimmista kärsivällisyysvajeista löytyvät toisaalta aivan huipulta ja toisaalta ruohonjuuritasolta.
Kuten pari kuukautta sitten nähtiin, tappiokierteeseen ajautuneen liigajoukkueen tiimoilta lasketaan liikkeelle mielikuvituksen tuotteita täysin estoitta.
Kun sitten syöksy oikenee, ja nokka lähtee nousuun, samaiset suolaajat ovat valmiit julistamaan eilisen luuserin huomisen mestarivalmentajaksi.
Ajan henki on tosin sama monella muullakin alalla. Tulosta pitää tulla heti, eikä virheitä saatika omaa ajattelua sallita.
Uskokaa pois: parinkymmenen vuoden päästä tämä maailma on täynnä mieleltään vakavasti järkkyneitä sätkynukkeja, jotka tuhoavat kauniin planeettamme viimeistä ruohonkortta myöten.
Olen sen riittävän läheltä todeksi nähnyt ja kuullut, mutta silti taannoiset kirjoitukset nuorten jääkiekkoilijoiden vanhempien kärsimättömyydestä hätkähdyttivät.
Fiksut ja elämässään menestyneet aikuiset kajahtavat täysin ja pilaavat valmentajien työrauhan. Ikävä kyllä, monessa pikkujunnujoukkueessa kajahtavat valmentajatkin omaa poikaansa suosiakseen.
Sillä tavalla hajotetaan joukkueita ja ajetaan seuroista kokonaisia ikäluokkia. Väitetään, että liigatason lahjakkuudet jäävät joka tapauksessa seulaan, mutta sitä en usko.
Lapsilla kun on ihan ikioma tahtinsa kehittyä, ja se pitäisi meidän aikaihmisten tajuta ennen kuin alamme julistella hirttotuomioita jääkiekkoilun takia.
Se kun kuitenkin on maailmankaikkeuden mittakaavassa hyvin pieni asia.
Kärsivällisyys on kylläkin hyvin yksilöllinen ominaisuus. Jokainen tietää, miten toiselta palavat käämit sekunnissa vaikka lankaa neulansilmään sohotellessa, kun taas toinen jaksaa yrittää uudelleen ja aina uudelleen.
Niin siinä käy, että nappi jää hätäiseltä ompelematta.
Sama lainalaisuus pätee kaikkiin urheilulajeihin, joskin tarvittavan kärsivällisyyden muoto vaihtelee.
Kuulantyöntäjä hioo pyörähdystekniikkansa mikroskooppisia yksityiskohtia, kunnes saa ahaa-elämyksen, jolloin Arsi Harjun sanoin ”mykkä poika oppii puhumaan”.
Mäkihyppääjän on aloitettava pienestä hyppyristä, jotta voi edes haaveilla joskus liitelevänsä lentomäestä. Oikotiekin on olemassa, mutta se vie hautausmaalle.
Kestävyysjuoksijan ei auta kuin kerätä kymmeniätuhansia lenkkikilometrejä, joista valtaosa on hommaan vihkiytyvän mielestä monotonista junnaamista.
Joukkueet muodostuvat yksilöistä, joiden on tehtävä satojatuhansia toistoja, ennen kuin ratkaisut alkavat tulla sadasosasekunneissa selkäytimestä.
Viimeksi mainitusta löytyy oiva esimerkki Ylöjärven paikallisesta urheiluelämästäkin. Joskus vuosien päästä Ryhdin lentopalloilijat muistelevat, millaista oli pelata teinilikkana entisiä ammattilaisia vastaan.
He naureskelevat, että kärsivällisyyttä koeteltiin, mutta hyvää kannatti odottaa.