Melkein 30 vuotta Viljakkalan vapaaehtoispalokunnassa apua kiidättäneen miehen hinku pelastustoimintaan ei osoita hiipumisen merkkejä. Auttamisen halu ja osallistuvainen luonne pitävät syttynyttä kipinää yllä.
Kun Jani Snellmanin puhelimessa pirahtaa hälytys pelastustehtävään, alkavat polttelevat minuutit.
Ensin palaa halu tietää, millaisesta tehtävästä on kyse. Kun se valkenee koodista, päällimmäisenä päässä ei ole jännityksen ja tunteen palo, vaan sen sijaan konkretia alkaa kipinöidä.
– Mietin heti seuraavaa siirtoa. Ajatukset menevät näin, koska teemme tätä ihmisten ja auttamisen takia emmekä siksi, että tämä on jännää.
Poltteen laatu vaihtelee tehtävän mukaan.
– Ensivastetehtävä, jossa on lapsi hädässä, on ihan erilainen kuin kaatuneen puun raivaus, mies sanoo ja toteaa, että ensin mainitussa on totinen tosi kyseessä ja jälkimmäisessä voi keskittyä vaikkapa uuden oppimiseen.
Toki järkikipinöinnin taustalla leimahtelevat tunteetkin.
– Adrenaliini ryöpsähtää, ja veri lähtee kiertämään. Joskus olo voi olla pelokaskin.
Tunteiden liekit on kuitenkin laannutettava taka-alalle. On tartuttava pikemmin osaamisen poltteeseen: valjastettava vahvuutensa äkkiä käyttöön.
– Voin olla onnellinen, että minulle annetaan jokin tehtävä ja minuun luotetaan.
Palokuntakipinä kyti jo pikkupojalle
Viljakkalan VPK leimahti esikuvaksi jo kuusivuotiaalle Snellmanille.
– Kun kyläpalopilli alkoi soida, menin heti pyörällä katsomaan, mihin auto lähtee. Ajattelin: ”Tuonne jos pääsisin itse mukaan…”
Vain parin vuoden kuluttua, 1980-luvun lopulla, kahdeksanvuotias vesseli liittyi jo VPK:n nuoriso-osastoon – oitis siitä kuultuaan.
Alkuun kipinää puhalsivat paloautojen lumo ja kavereiden kanssa touhuilu. Kun nuorukainen pääsi tutustumaan hälytysosastoon ja liittymäänkin siihen vuonna 1995, alkoivat myös valveutuneisuus ja auttamisnäkökulma loimuta.
– On tärkeää, että hälytystoimintaa pääsee seuraamaan sivusta. Muuten kipinä menee aika äkkiä nuorelta mieheltä, kun mielenkiinto lakkaa.
Nuoriso-osastoon veitikka pääsi mukaan vain menemällä, mutta hälytysjoukkoihin liittyminen vaati perehdytys- ja sammutuskurssien suorittamisen ja sitoumuksen allekirjoittamisen. Sittemmin mies innostui käymään kursseja lisääkin.
Polte palaa halusta auttaa
Eniten bensaa VPK-innon liekeilleen Snellman saa halusta auttaa. Miehen luonne ja piirteet muutenkin istuvat palokuntahommiin: tarkkuus takaa vastuiden kannon, ja pilke silmäkulmassa auttaa selviämään rankoista kokemuksista.
– Olen tällainen jokapaikanhöylä, mies kuvaa osallistuvaista luonnettaan.
Palokuntatyössä viriävä onnistumisen tunne motivoi.
– Se, kun vaikka ensivastetehtävässä saa pidettyä ihmisen elävien kirjoissa. Se, kun saamme autettua. Se, kun meille sanotaan, että hyvin meni.
Toisaalta myös onnistunut tunteiden hallinta tsemppaa jatkamaan. Siinä vahvistuu taju, että pärjää vakavissa tilanteissa.
Innostajana on toki myös sisäinen kihelmöinti. Se kutkuttaa esimerkiksi hälytyksen tullessa: Snellmanille tulee hinku päästä osallistumaan, ja jos keikka jää väliin, miestä harmittaa.
Sen lisäksi, että työn hyödyllisyys motivoi itse VPK-touhuun, jää taidoista taskuun eväitä muillekin areenoille. Vaikkapa ensiaputaidot voivat tulla tarpeeseen missä vain.
Sitoutuminen vaatii ja motivoi
Innostavuuden ohella VPK:laisuuteen kuuluu velvoittavuus: on sitouduttava.
Tehtävä voi tulla milloin tahansa, ja jos vain suinkin pääsee lähtemään, on lähdettävä. Osa hälytyksistä pärähtää kaikille, osa vain tietyt kurssit käyneille.
Paikalle tulleille esimies määrää tehtävät. Ensin tulleet lähtevät tehtävään viiden minuutin sisällä hälytyksestä, ja tarpeen tullen loput kiitävät perässä tukiyksiköinä. Tietokoneohjelma kertoo, ketkä ilmoittautuvat mukaan.
Viljakkalan kunnan aikana myös kesäiset viikonloppupäivystykset sitoivat VPK:laisia.
Jotta homma pelaa, Snellmanin on järjestettävä elämänsä, esimerkiksi lastenhoitomahdollisuudet.
– Minulla on aina jokin suunnitelma.
Sitoutuminen vaatii oikeaa asennetta.
– Täytyy olla valmis sitoutumaan sataprosenttisesti. Tämä on erilainen harrastus kuin jokin muu.
Sitouduttava on myös sääntöihin ja vaitiolovelvollisuuteen.
– Emme saa puhua tapauksista kotona, mutta ne on ehdottomasti käytävä VPK:laisten kanssa läpi. Asioita ei saa jättää sisimpäänsä.
On myös antauduttava luottamaan toisiin ja oltava itse luotettava. Rehellisyyskin kuuluu kuvaan: jos vaikkapa pelottaa, sen saa ja se pitää sanoa.
Joskus sitoutuminen sävyttyy negatiiviseksi, mutta toisaalta se on Snellmannille motivaation a ja o.
– Kun tapasin vaimoni, sanoin, että minulla on kaksi asiaa, jotka ovat tärkeitä ja joista on vaikea luopua: VPK ja Alasorvarin tila, jossa olen autellut ja tavannut tuttavaperhettä lapsesta saakka.
Edes negatiivisen kaiut eivät sammuta miehen paloa VPK:hon.
– Polte on aina. Kun hälytys tulee, sitten mennään ja lujaa!
