Sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin kirjoittama musta komedia kertoo upporikkaasta naisesta, joka saapuu synnyinkaupunkiinsa ostamaan oikeutta. Maiju Sallaksen ohjaama ja Seija Holman dramatisoima tutkielma rahan vallasta sai ensi-iltansa viime viikolla Tampereen Työväen Teatterissa.
Güllenin pikkukaupungin silmäätekevät ovat asettuneet kunniarivistöön juna-asemalle. Konkurssin partaalle ajautuneen kaupungin päättäjät odottavat upporikkaan naisen vierailua toiveenaan saada kaupungin kassa kuntoon.
Synnyinseudulleen palaavan naisen jättiomaisuus olisi vastaus elvytystä kaipaavan kaupungin taloudelle.
Näyttävä Claire Zachanassian, Kläri, saapuu mukanaan ties miten mones aviomies ja sirkusmainen seurue. Hän lupaa tekohengittää kaupungin eloon, jos hänen ehtonsa täytetään.
Johtotroikka hylkää oikopäätä Klärin vaatimuksen häntä pettäneen nuoruudenrakastetun, kauppias Alfred Illin, tappamisesta.
Oikeutta itselleen ostavan ja kostoa janoavan naisen tekemä tarjous on kuitenkin houkutteleva: miljardista puolet kaupungin kassaan, puolet kaupunkilaisille.
Kiusaus on liian suuri. Alfredin karkea petos näyttää pian riittävältä teolta tuomion täytäntöönpanolle.
Katsojakin on tuomari
Sveitsiläiskirjailija Friedrich Dürrenmattin (1921–1990) rikosromaanit ovat absurdin komedian ja mustan komedian sekoituksia. Teosten maailma on tuttu, mutta samalla kiehtovasti nyrjähtänyt. Kirjailija tunnetaan hyvin näytelmistään, joiden ytimessä on rikos.
Maiju Sallaksen taitavasti ohjaama näytelmä kiehauttaa värikkäällä tavalla kunnon sopan kostosta, selkärangattomuudesta ja ahneudesta.
Katsojan on pakko istua itsekin tuomarina, pohtia hyvää ja pahaa, armoa ja kostoa. Myös sitä, miten vahvat ovat perhesiteet.
Kyllä siinä saattaa hyvinkin yllättyä omista reaktioistaan koston syyn kuultuaan.
Näytelmä muistuttaa ikiaikaisesta totuudesta: vaikka sinä itse et muistaisi tekemääsi pahaa, aina on joku, joka ei ole sitä koskaan unohtanutkaan.
Merkityksiä symboliikalle löytyy paitsi yksittäisestä, lahjottavasta yksilöstä myös yhteiskunnan ja bisnesmaailman rakenteista. Vuonna 1956 tehty näytelmä ei voisi olla ajankohtaisempi.
Kenkärinki on hyytävä
Tuire Salenius on kuin koiran popsimista suunnitteleva mustaleski, kutoessaan juoniensa verkkoa kehälankaspiraalin lailla.
Ihmisluonnon tunteva Kläri astuttaa koko kaupungin samoihin kenkiin.
Keltaisten kenkäparien huomaamaton lisääntyminen kyläläisten keskuudessa syöttää näytelmään jännärilisän. Hyytävin kohtaus on se, jossa ne kengät asettuvat rinkiin.
Nuorena häväistylle Klärille myös avioliitto on kauppa, jonka voi perua hääpuvun vielä päällä ollessa. Hänellä on siihenkin varaa.
Ilkka Koivulan esittämä nuoruuden rakastettu tasapainoilee puolustautumisen ja alistumisen ristivedossa. Rakkaus parin välillä ei näytä vielä sammuneen, mutta – suurin niistä on kosto.
Ahneus ottaa kopin
Henkilöohjaus pursuaa mielistelyä tiriseviä, karikatyyrimaisia hahmoja. Mehukkain on Tommi Raitolehdon pormestari, mutta moittimista ei ole muissakaan.
Koko näyttelijäryhmä on kaikessa maireudessaan hunajainen ja ahneudessaan arvaamaton.
Pirjo Liiri-Majavan lavastus, Eero Auvisen valot ja Jarkko Tuohimaan äänet synnyttävät jäytävän tunnelman, joka pitää katsojan otteessaan. Vaikuttava näyttämökuva on ajoittain jopa hypnotisoiva. Liiri-Majavan puvustus on onnistunut. Eteenkin Klärin garderobi on näyttävä.
Vanhan naisen vierailu on raadollisen terävä tutkielma rahan vallasta ja siitä, miten ahneus ottaa kopin, kun kosto syöttää.
