Itseäni tarkkaillen

Tämä vuodenaika on meikäläiselle yhtä mieluisaa kuin hammaslääkärillä käynti, paitsi ettei dentistillä mene koskaan kolmea kuukautta täysin tärviölle.
En keksi syksystä enkä alkutalvesta mitään muuta hyvää kuin sen, että silloin ulkona on yleensä mukava harrastaa kestävyystyyppistä kuntoliikuntaa.
Jolleivät hiihtokelit tule jouluun mennessä, se merkitsee yleensä sitä, että juokseminen, sauvakävely tai ihan vain tavallinen käveleksiminen onnistuu mitä mainioimmin.
Ei ole liian kuuma, paitsi jollei toppaa itseään vaatteisiin, joiden oikea käyttölämpötila on miinus 20 astetta. Semmoisissa kamppeissahan valtaosa suomalaislenkkeilijöistä laahustaa jo plus kympissä.
Ilma on raikasta. Tampereen liepeilläkään ei esiinny aamuin-
versiota eli sitä, että liikenteen pakokaasut jäävät leijailemaan ällöttävän hajuiseksi pilveksi sekoittumatta ylhäällä oleviin ilmakerroksiin.
Ihmisiä on vähemmän liikkeellä kuin kesällä. Paitsi että valotta ajelevia, itseään kuolemattomina jumalolentoina pitäviä polkupyöräilijöitä riittää aamuin illoin.
Ulkoilijat kulkevat kaamoksessa hiljaa sen sijaan, että pälättäisivät kännyköihinsä ja naureskelisivat tekopirteinä. Luonnotonta olisi se näinä viikkoina!
Tästä kaikesta seuraa se, että lenkkeilyyn on helppo keskittyä. Ajatukset kiertävät joka tapauksessa armottoman pientä kehää, joten miksipä sinne ei ampuisi satelliitiksi itsensä tarkkailua.
Parempi vaihtoehto sekin on kuin synnyinmaansa alimpaan hornaan manaaminen aamu aamun ja ilta illan jälkeen.
Itsensä tarkkailu taas on taitolaji vaikeimmasta päästä, jollei halua – enkä minä todellakaan halua – sotkea siihen teknisiä vempaimia.
Niitähän on keksitty joka lähtöön. Kun juuri kukaan ei enää pidä rannekelloa, sen paikalle istutetaan pienoistietokone, joka kertoo liikkujalle sen seitsemäntuhatta asiaa kehontoiminnoista.
Ja mitä siitä seuraa? Ei ainakaan hyvää.
Olen aivan lähietäisyydeltä saanut seurata, millaiseen paniikkiin itseäni vanhempi, korkeasti koulutettu mies menee, kun puoli tuntia ennen maratonin lähtölaukausta sykemittarin ranneke hajoaa.
Apua, apu-va, aa-puu-va! Mitenkä kukaan voi juosta 42,195 metrin matkaa vilkaisematta joka kymmenen metrin päästä ranteeseensa? Menee vauhdinjako ja rajasykkeen tarkkailu ihan vituraturallalleen.
Sillä kyseisellä hetkellä tunsin itseni vapaaksi kuin taivaan lintu. Ei ollut minulla ongelmia.
Olen käyttänyt 33 ja puolen lenkkeilyvuoteni aikana sykemittaria vissiin kolmella lenkillä.
Syksyllä 2007 Suomen Valmentajat palkitsi minut viimeistä huutoa silloin olleella, nyt varmaan jo romuksi luokiteltavalla sykemittarilla.
Pyörittelin sitä kaksi tuntia käsissäni, ja kun en kellonaikaakaan saanut sitä minulle ilmoittamaan, totesin, ettemme tarvitse toisiamme.
Vanhan liiton mies kun olen kutakuinkin kaikissa mahdollisissa asioissa, tarkkailen itseäni ihan perstuntumalta.
Millä tuulella herra Ischias tänä aamuna on? Entä onko eilinen hiekkapaperi hävinnyt polvilumpioni sisäpuolelta? Nytkö se migreenikohtausta enteilevä aura jo rupeaa välkkymään? Olisiko pitänyt tervata vessanpytty vielä kolmannen kerran ennen lähtöä?
Kituliaasti vaalenevassa kaamosaamussa juoksu rupeaa yleensä kulkemaan, eikä pikkukolotuksilla ole niin väliä. Kun olo on asettunut suorastaan nautittavaksi, rupean laskemaan vaikkapa, kuinka monta maanantaita vielä on talvipäivän seisaukseen.
Saatan jopa heittäytyä vallattomaksi ja miettiä, missähän sitä ensi vuonna juoksisi maratonin. Tai miettiä menenköhän ihan oikeasti hautaan asti kokeilematta sadan kilometrin juoksua.
Sitten ajatus lähtee karkailemaan kehoni ulkopuolisiin asioihin.
Keitähän valitaan seuraavan hallituksen ministereiksi?  Juoksikos se John Akii-Bua vielä Moskovan olympiakisoissa? Löytyyköhän pojalle edes nettikaupasta numeron 49 talvikenkiä?
Lenkki kulkee kuin huomaamatta, mutta kuitenkin vääjämättömästi kotia kohti. Vaikken ole seurannut ajan kulumista, pystyn arvaamaan minuutin tarkkuudella, paljonko keittiön seinäkello on.
Jos olen juossut 20 kilometriä, minuutin heitto tarkoittaa kolmen sekunnin virhettä keskikilometrivauhdissani. Eikä päiväni ole pilalla.
Kokeilkaapas ihan silkkaa piruuttanne, te kaikki liikuntateknologian orjat, miten erilaista on kuntoilla ilman ainuttakaan apuvälinettä.
Tai eivät ne edes apuvälineitä tavalliselle pulliaiselle ole, vaan tarpeettomia kerskakulutushärpäkkeitä.