Käsityönäyttely on kehitysvammaisille jälleen yksi askel kaikkien yhteiseen kaupunkiin ja yhteiskuntaan. Asenteet vammaisia kohtaan ovat kohentuneet, mutta vielä riittää parannettavaa.
Mikkolan työtuvalla kangaspuut paukahtelevat, ompeluneulat suhisevat ja hiomapaperit kahisevat.
Kehitysvammaisille työtoimintaa järjestävän tuvan väki tekee syksyisenä aamuna räsymattoja, poppanaliinoja, pyyhkeitä, peflettejä, servettitelineitä, koristehenkareita ynnä muuta käytännöllistä ja silmää ilahduttavaa.
Tupalaiset tekevät käsitöitä päivittäin; ne ovat toiminnan ydin. Lisäksi jumpataan, ulkoillaan, kokkaillaan ja opetellaan arkiasioita, kuten viranomaisten kanssa asiointia.
Kätten tuotokset eivät ole vain omaksi huviksi, vaan ne ovat ympäri vuoden myytävinä tuvalla.
Nyt työt ovat kuitenkin harpanneet myymälän hyllyistä uudelle areenalle, Leijan näyttelytilaan.
Arvokkaasti esillä
Tuvan käsitöitä on pulpahtanut ennenkin esille työtilojen ulkopuolelle, mutta nyt kyseessä on ensi kertaa ihka oikea näyttely myyjäisten sijaan.
Tuvan ohjaaja Keijo Rouhiainen kertoo mielissään, että aloite näyttelystä tuli kaupungin päästä. Tarjoukseen tarttumista ei epuiltu.
– Innostumme täällä heti kaikesta uudesta.
Ohjaaja myöntää, että on eri juttu saada töitä esiin näyttelyyn kuin tavallisiin myyjäisiin.
– Myyntitilanteessa ihmiset tulevat ostamaan, eivät vain katselemaan. Näyttely on aina näyttely. Nyt tulee näkyviin, mitä tupalaiset osaavat, Rouhiainen sanoo linjassa näyttelyn Kyllä minäkin osaan -nimen kanssa.
Ohjaaja on ylpeä tupalaisten saamasta tilaisuudesta. Keskeisellä paikalla sijaitseva galleria paitsi tavoittaa kenties isomman yleisön kuin myyjäiset, on myös arvokas tila.
Tupalaisten kanssa Rouhiainen ei ole vielä purkanut näyttelyn herättämiä tuntoja. Niitä on näet kätevin kahlata konkreettisesti töiden edessä, kun tupalaiset käyvät galleriassa näyttelyn viimeisellä viikolla.
– Luulen, että monet, ainakin he, jotka asian pystyvät sisäistämään, ovat ylpeitä, että saavat omia töitään näytille.
Hyväksyntää mutta epäluuloakin
Ohjaaja iloitsee erityisesti siitä, että näyttely tuo tupalaisille ja tuvalle näkyvyyttä.
Nimittäin vaikka tieto tuvasta on ripottautunut viime vuosina, on paikka yhä monelle tyystin pimennossa. Ohjaaja myös epäilee, että innostus vierailla tuvalla ei ole yltänyt yhtä laajalle kuin tieto.
– En tiedä, onko sitten rajoittuneisuutta. Onko asia vielä sen verran mörkö, ettei tohdita tulla käymään?
Tuvan ovi käykin harvakseltaan. Asiakkaita piipahtaa ehkä pari viikossa.
Rouhiainen silti arvioi, että asenteet kehitysvammaisia kohtaan ovat nykypäivänä kiitettävällä tolalla. Toisaalta hän samalla pahoittelee yhä kyteviä ennakkoluuloja.
– Pelätään kohdata erilaisia ihmisiä. Kyllä tämä mielestäni on vielä ihan yleistäkin. Alaa opiskelevillekin on joskus järkytys tulla kehitysvammaisten pariin – huomata, kuinka nämä ovat suoria ja avoimia.
Pahimman sortin nimby- eli ei minun takapihalleni -ilmiöön (not in my backyard) Rouhiainen ei ole törmännyt: hän ei ole havainnut, ettei kehitysvammaisia haluttaisi lainkaan tunnustaa. Ilmiöstä näkyy silti merkkejä, mitä vammaisten lähestymiseen tulee.
– Kyllähän heistä puhutaan ja pystytään puhumaan, mutta kohtaaminen on vaikeaa.
Selvä parannus vuosien saatossa
Rouhiainen on kuitenkin ilokseen huomannnut, että tietoisuus vammaisista ja asenteet heitä kohtaan ovat muuttuneet miehen parikymmenvuotisen uran aikana selvästi.
– Kehitysvammaisia hyväksytään aiempaa enemmän näkyviin. Aikanaan heitä ei paljon näkynyt Ylöjärvelläkään, kun liikuimme vain Ylisellä, mies iloitsee kaupungin ytimeen saaduista asuntoloista ja vammaisten laajentuneesta harrastuselämästä.
Toisaalta Rouhiainen näkee, ettei tietoisuus ole lisääntynyt aivan kattavasti.
– Vaikeavammaiset ovat tapetilla, mutta heitä vähemmän vammaiset jäävät sivuun.
Ohjaaja myöntää tv-ohjelmien ja elokuvien, kuten Toisenlaisten frendien ja Kovasikajutun, vaikuttaneen asenteisiin ja vahvistaneen vammaisten paikkaa yhteiskunnassa.
– Mutta ne myös vääristävät kuvaa. En vielä tiedä yhtään paikkaa, jossa kaikki tapahtuisi kuten Toisenlaisissa frendeissä. Ohjelma on kaukana asuntoloiden todellisuudesta.
Ohjaaja nyökkää myös ajatukselle, että uutisointi vammaisten työllistymismahdollisuuksista on tehnyt hyvää asenteille ja tietoisuudelle. Käytäntöä se ei silti hänen mielestään ole mullistanut.
– Työmahdollisuudet ovat pieniä. Tänä päivänä työpaikoilla ei ole mahdollisuuksia esimerkiksi ohjaukseen.
Osa yhteiskuntaa
Se, että vammaiset pääsevät osaksi samaa yhteiskuntaa, kaupunkikuvaa ja arkea kuin muutkin, rakentaa Rouhiaisen mielestä tasa-arvoa ja vammaisten itsetuntoa.
– Samalla viivalla tässä kaikki olemme. Ei pidä luoda ennakkoasenteita. Kehitysvammaiset ovat osaavia, tuntevia ja olevia ihmisiä, joilla vain on jonkinmoisia rajoitteita.
Vammaisten osallisuus yhteiskunnassa ei ole hyväksi vain heille itselleen vaan muillekin.
– Vammaiset ovat niin iloisia ihmisiä, että muut voisivat ottaa heistä opikseen, monessakin asiassa.
Ohjaajan mielestä vammaiset pääsevät tätä nykyä kiitettävästi yhteisön osaksi.
– Mihin vain menee, heitä näkyy paljon enemmän kuin ennen.
Mitään erityistä parannusta mies ei kaipaa, mutta yksi ehdotus hänen mieleensä juolahtaa.
– Kaupungin päästäkin voitaisiin tulla tutustumaan tupaan. Tiedettäisiin, mitä päätökset koskevat.
Mikkolan työtuvan väen töitä pääkirjasto Leijassa 4. lokakuuta saakka.
