Mäkituvassa elo oli epävarmaa

Olosuhteiden tuulet riepottivat herkästi mäkituvassa vuokralla asuvia. Oli paiskittava töitä mökin ulkopuolella, aherrettava lisäksi vuokran eteen ja toivottava, ettei katovuosi aja etsimään elantoa muualta. Yhtä kaikki onneakin oli: pään päällä oli katto.
Suojasten talon mäkitupa on museonmäellä toimistona. Arkinen työ ei ole kuitenkaan tehnyt mökistä Heli Haaviston (vas.) ja Pihla Tupamäen silmissä muita museorakennuksia vähemmän historian värittämäksi.

Suojasten talon mäkitupa on museonmäellä toimistona. Arkinen työ ei ole kuitenkaan tehnyt mökistä Heli Haaviston (vas.) ja Pihla Tupamäen silmissä muita museorakennuksia vähemmän historian värittämäksi.

Mäkitupa on museonmäen työntekijöille päivittäinen ympäristö – toimisto. Mutta entäpä jos he viettäisivätkin siellä päivänsä entisajan asukkeina?
– Elämä olisi kovin erilaista kuin nykyelo tai museotyöntekijän arki. Nyt täällä on mikrot ja kahvinkeittimet. Ja toisaalta emme me täällä tee ruokaa tai keskity elämiseen, Pihla Tupamäki sanoo.
Hän ja kollega Heli Haavisto pyörittelevät päätään mielikuville talvesta: lämmitettävä olisi, täällä kun on saanut palella kolean alkukesänkin aikana.
Nykypäivän arki ei kuitenkaan ole syönyt talon vanhaa leimaa naisten silmistä.
– Täällä on selkeästi vanhoja pintoja, Haavisto katselee.
– Uudet jutut ovat päälle liimattuja, työtoveri jatkaa.
Talo muistuttaa pikku asioissakin vanhuudestaan.
– Pitää varoa, etteivät kännykät tai avaimet tipu isoihin lattianrakoihin, Tupamäki nauraa.

Köyhää, kovaa, epävarmaa

Tupalaiset, tyypillisesti isäntätalon vuokralaisina asuvat, eivät olleet hääppöisessä asemassa. He kuuluivat alimpiin yhteiskuntaluokkiin.
Koska tupalaisille liikeni niukasti viljelysalaa, heidän oli käytävä työssä mökkinsä ja tilan ulkopuolella.
– He tekivät esimerkiksi käsitöitä. Museonmäenkin mäkituvassa on viimeisenä asunut ompelija, Tupamäki sanoo, joskin tuo asukki eli mökissä 1940-luvun tienoilla, varsinaisen mäkitupalaisajan jälkeen.
– Tehtiin myös hanttihommia ja erilaisia ruuhka-aputöitä, Haavisto ynnäilee.
Mökkiläiset olivat olosuhteiden ja köyhyyden armoilla.
– Jos tuli heikko sato tai jopa katovuosi, he olivat ensimmäisiä, joiden täytyi lähteä hakemaan elantoa ulkopuolelta ja jättää mökkinsä, Haavisto sanoo.
Mökkiläisten oli tavallisesti huhkittava hommia myös isäntätalolle, vuokranmaksuksi.
– Heillä oli selkeä riippuvuussuhde taloon, jonka mailla asuivat. Varmaan heidät häädettiin aika helposti, jos he eivät pystyneet tekemään työtä talolle.
Museonaiset kuitenkin arvelevat, että isännissä oli armeliaitakin luonteita, jotka saattoivat avustaa vuokramökkiläisiään tiukan paikan edessä.
Eikä mäkitupalaisten asema toki ollut aivan toivoton. Heidän olonsa olivat paremmissa kantimissa kuin irtolaisilla. Olihan onni, jos esimerkiksi leski, kentiltä palannut sotilas tai ison perheen jälkeläinen onnistui pääsemään oman katon alle.
– Hyvinä vuosina tuli hyvinkin tai ainakin kohtuullisesti toimeen.

Oman aikansa vähäeleiset tönöt

Mäkimökit näyttäytyvät tietyn ajanjakson rakennuksina.
Järjestelmän virallinen historia ulottuu vuoteen 1762, jolloin ilmestyi mäkitupalaisen lailliset oikeudet määrittelevä asetus. 1800-luvun jälkipuoliskolla tupien määrä kasvoi. Vapautta mäkitupalaisille urkeni 1920-luvun kynnyksellä laaditun torpparilain myötä, kun he saivat oikeuden lunastaa mökit omikseen.
Mäkituvat olivat tyypillisesti pikkuisia, yleensä yksihuoneisia rakennuksia. Museonmäelle vuonna 1973 lahjoitettu, Ylöjärven kirkonkylällä sijainnut Suojasten talon mäkitupakin oli alkujaan yksihuoneinen.
– Käsittääkseni lisähuone rakennettiin siirron yhteydessä, Haavisto sanoo.
Mökki on silti mäkituvaksi kohtalaisen suuri. Se on myös yllättävän vankkarakenteinen. Seinät ovat nimittäin hirttä, vaikka mäkitupia kyhättiin usein laudoista tai sekalaisista materiaaleista.
Hirsisenä ja lankkulattialla varustettuna rakennuksena se on kuitenkin aikakaudelleen tyypillinen.
– Ja tässäkin tuvassa on varmaan ollut pärekatto, Haavisto viittaa yleiseen kattotyyppiin.
Kuruntien varressa nököttänyt mäkitupa lepäsi varsin lähellä isäntätaloaan, vanhasta kartasta katsottuna noin sadan metrin päässä tästä. Mökit eivät siis sijainneet ihan isäntiensä kupeessa.
– Kun oli peltoja ja tiluksia, tupa saattoi olla kaukanakin talosta, Haavisto sanoo.
Vähissä ovat taustatiedot museonmäen mäkituvasta. Viimeisen, tosin jo varsinaisen mäkitupalaisajan jälkeisen, asukkiperheen nimi kuitenkin tunnetaan, joskin usean kirjoitusasun mukaisena. Yksi niistä on Sillman.

Leipävarasto lepäsi orsilla

Esimerkkiesineet, leipäorret, ovat museon rakennuksessa uutta tekoa, mutta sellaiset ovat varmasti varustaneet mökkiä aikanaankin.
Orsiin pujotettiin kunnon varanto kuivaa, säilyvää leipää.
– Toinen säilytyspaikka saattoi olla aitassa jyvien seassa, Haavisto kertoo.
– Koska leipä oli kovaa, sitä kastettiin ja liotettiin. Oli myös leipähöylä, jolla sai siivuja.
Kaksikko pitää orsia näppärinä: ne olivat lähellä kokkaajaa, säästivät tilaa ja olivat hiirten ulottumattomissa.
– Ennen leipäorsia oli kaikissa taloissa, mutta nyt niitä ei ole juuri missään. Ne kuvaavat hyvin omaa aikaansa.

Juttusarja päättyy.

Museo mäkitupa kartta

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?