Aitat täplittivät maaseutua joka pihassa ja pihan monessa kulmassa. Melko yksinkertainen rakennus oli valtavan tärkeä: siellä säilytettiin ruoat ja tavarat, joille vasta nyttemmin ovat löytyneet paikat asuintaloista ja -huoneistoista.
Aitta oli entisajan pihapiirissä peruskauraa. Kun näyttävä luhtiaitta oli vauraiden talojen jonkinmoinen statussymboli, pikku aitat olivat köyhänkin kansan omaisuutta.
Aitta oli yleinen paitsi pihoissa ylipäätään, myös pihan itsensä sisällä: asuinrakennuksen kupeessa lepäsi yleensä monta pikku hirsivarastoa.
Aitat olivat joko erillisiä tönöjä tai yhteen pötköön rakennettu huonerivi. Vaikka pihamaalla olisi jököttänyt iso luhtiaitta, siellä saattoi olla lisäksi pikku varastojakin.
Museonmäellä pieni aitta jää luhtisisarensa varjoon, sillä pienen rakennuksen sisään ei saatella vieraita. Museotyöntekijä Pihla Tupamäki pitää sitä kuitenkin kiinnostavana.
– Tuo aitta on sopusuhtainen ja kaunis, hän katselee.
Tupamäen silmissä aitat ovat sikälikin mielenkiintoisia, että niitä on säilynyt paljon – ja toisaalta niiden entiset funktiot ovat pitkälti kadonneet ja tehneet tilaa elämykselliselle nukkumistarkoitukselle.
Korvaamaton säilytyssoppi
Menneiden aikojen arjessa aitat olivat välttämättömiä säilytystiloja. Asuintalosta ei liiennyt lääniä tavaroiden varastointiin.
– Kaappeja vaatteille ei juuri ollut. Ja ruoan säilytyshän on nyttemmin muuttunut täysin, Tupamäki kuvaa.
Tavaroille ja ruualle ei oikeastaan ollut pihapiirissä muuta paikkaa kuin aitat. Vain harvalla talolla oli viljamakasiini, ja pienimuotoiset varastotilat, kuten perunakuopat ja ladot, taas olivat oma lukunsa – ne eivät kyenneet aittoja korvaamaan.
Eri tavaratyypeille oli varattu omat aittansa. Oli ruoka-, vilja-, työkalu- ja vaateaittaa. Nukkumiseenkin näitä pikku rakennuksia käytettiin, joskin usein vaateaitta sai hoitaa tätä virkaa.
Nykyihminen näkee aitan kylmäksi ja kosteaksikin kolkaksi, ei kovin optimaaliseksi paikkaksi vaikka vaatteille.
– Nykyajan asuinrakennus on kaukana aitasta mutta vanha päärakennus ei ole, Tupamäki kuitenkin huomauttaa.
Aitta olikin ennen vanhaan oiva säilytyshuone, ja se sekä sen kätkemät tavarat kestivät ajan hammasta hyvin. Aittaa ei näet tilkitty tiiviisti, jolloin tuuletus pelasi eikä tönö mädäntynyt. Paloriskikään ei ollut suuri, kun huonetta ei lämmitetty. Ruoka taas säilyi hyvin, koska aitta oli viileä ja moni ruoka suolaamalla säilötty.
Yksinkertainen mutta sisältä arvokas
Rakennuksena aitta oli varsin yksinkertainen.
– Pääasiassa aitat olivat hirsirakennuksia, Tupamäki sanoo.
Varastosoppeen vei pienehkö ovi, ja huone oli ikkunaton tai vain pienellä valoaukolla varustettu.
– Aittoja on sekä yksi- että kaksikerroksisia. Kaksikerroksisen aitan ero luhtiaittaan on se, että pikku aitan yläkertaan mennään sisäkautta.
Pikku varastoilla on toki keskenään jos jonkinlaisia eroja. Esimerkiksi jalkarakenteet vaihtelivat. Oli vaikkapa umpinaisia salvosjalkoja sekä puuosista kyhättyjä patsasjalkoja.
– Tämä museonmäen aitta on otsallinen ja poskellinen.
Otsallisessa eli rinta-aitassa etuseinän yläosa on hiukan ulompana kuin alaosa. Poskellisuus taas tarkoittaa, että sivuseinien hirsien päät jatkuvat ulospäin etuseinästä.
Aitan sisustuskin oli pelkistetty. Lähinnä sisällä oli orsia vaatteille, arkkuja ja astioita tavaroille ja ruualle sekä sänkyjä uinujille.
Simppeliydestään huolimatta aitta ei ollut tehtäviltään vaatimaton. Se talletti arvokkaat tavarat ja ruoat.
– Aitat olivatkin ensimmäisiä rakennuksia, joihin tuli lukot.
Vorojen sijaan kissa kuitenkin pääsi usein hiippailemaan sisään sille tehdyn pienen luukun läpi – tassuttelija huolehti osaltaan tavaroiden säilymisestä nappaamalla nakertelevat siimahännät.
Museonmäki on saanut vuonna 1806 rakennetun pikku aittansa Mutalasta. Vuonna 1970 lahjoitettu sopukka on yksihuoneinen, mutta juuri muuta – esimerkiksi siellä säilytettyä tavaraa – museo ei siitä tunne.
Aitan lisäksi museolla on kaksi muuta varastorakennusta. Ne ovat alkujaan niittylatoja mutta palvelevat nyt pihapiirissä romun ja puiden tallettajina.
– Toinen on rakennettu 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ja siirretty museolle vuonna 1983 Huhkaan kylän Alaselta. Sitä kutsutaan Ylöjärven murteella ällöksi. Toinen taas on rakennettu 1900-luvun tienoilla ja siirretty vuonna 1974 Takamaalta.
Tiinu täyttyi ruoasta
Tupamäki esittelee tiinun, vaikka sitä nyt säilytetäänkin makasiinissa. Aikanaan tiinut kuitenkin kököttivät aitoissa ja kätkivät sisäänsä ruokaa.
– Tämä tiinu on ollut sahdinteko- ja -säilytysastia.
Puinen, rautavanteiden ympäröimä, kannellinen ja lukittava tiinu on peräisin Siivikkalasta. Tupamäestä juuri entisajan säilöntätapa ja astian lukitseminen tekevät tiinusta kiintoisan.
– Näkee, mikä on ollut tärkeää.
