Riihi oli sekä käytännönläheinen että syrjäinen, mystinen paikka. Siellä paukuteltiin arvokkaat jyvät tähkistä talteen mutta myös pelättiin vainajia ja karkaavaa tulta.
Hämärä riihi, sivussa pihapiiristä. Yksinäinen yövahti kyttäämässä uunin tulta. Rasahdukset halkomassa tulen hiljaista huminaa. Ja tieto rakennuksessa toisinaan säilytettävistä, hautausta odottavista ruumiista värisyttämässä selkäpiitä.
Moinen ympäristö pani entisajan ihmisen mielikuvituksen laukkaamaan. Ja ehkä puntinkin tutisemaan. Ei kai siis ihme, että riiheen liitettiin aikanaan paljon kauhutarinoita ja uskomuksia.
Kaikki jutut ja uskomukset eivät toki olleet pelon värittämiä. Osa kieli rakennuksessa tehtävän työn tärkeydestä ja tulivahdin vastuusta.
Kerrottiin esimerkiksi, että riihessä asui tonttu, joka valvoi liekkejä, jos vahti erehtyi nukahtamaan.
– Ja ihmiset saattoivat jättää riiheen ruokaa tontulle hyvitelläkseen tätä, museotyöntekijä Pihla Tupamäki kertoilee.
Mystiikkaa ja arkista aherrusta
Mutta riihi oli kaikesta mystisyydestään huolimatta myös hyvin käytännön makuinen paikka. Satoaikaan se karisti hiljaisen olemuksensa ja virkosi: rakennuksessa kuivattiin ja puitiin viljaa sekä käsiteltiin pellavaa lankatarpeiksi.
Pelloilla viilettäviin puimureihin tottuneen nykyeläjän silmin entisajan puinti oli älyttömän hidasta puuhaa.
– Aluksi vilja ahdettiin riihen katto-orsille. Sitten kiuas lämmitettiin, jotta vilja kuivi. Kuivatus kesti puolesta viiteen vuorokautta.
Sitten päästiin puimaan eli erottelemaan jyvät tähkistä. Jos riihessä oli lämpimän huoneen lisäksi toinen tila, luuva, se oli puinnin paikka.
Kun jyväset oli paukuteltu tähkistä, ne, oljet ja tähkien rippeet eroteltiin toisistaan.
Viljaan oli kuitenkin jäänyt vielä paljon roskaa. Jyväsaalis siis puhdistettiin, ensin harvan sihdin eli välpän läpi seulomalla. Tätä seurasi vielä viskaus: jyviä heitettiin puisella äyskärillä kohti seinää, jolloin akanat jäivät lähelle, perusvilja ylsi keskelle ja paras satsi, pääomaksi kutsuttu ja siemenviljaksi päätynyt jyväsaalis päätyi kauimmas.
– Pohtimessa eli eräänlaisessa vakassa poistettiin viimeisetkin roskat.
Valmis vilja päätyi aittaan tai makasiiniin säilöön. Riihikuivattu vilja oli hyvin säilyvää.
– Mutta viljaa saatettiin puida riihessä vasta talvenkin mittaan, Tupamäki lisää.
Uhkana liekkimeri
Saunan ja päärakennuksen ohella riihi lukeutui niihin entisajan pihapiirin rakennuksiin, jotka voitiin lämmittää.
Riihen uhkana olikin suuri paloriski. Siksi puintipytinki pystytettiinkin hyvän matkan päähän pihan muista rakennuksista – jos liekit karkasivat valtoimelleen, koko asuinympäristö ei kärähtänyt poroksi.
Palovaara piti maajussit varpaillaan myös aherruksen aikana: tulta oli valvottava tarkoin.
– Vahti oli riihessä yötä päivää.
Riskin vakavuudesta kielinee se, ettei vaaraa uhmattu vain käytännön konstein – tonttu-uskomuksetkin maalailivat mielikuvaa huolenpidosta.
Myös orret olivat riihen olennainen ominaispiirre. Kuivatusrakennus oli yksi- tai kaksihuoneinen.
– Idässä yksihuoneinen riihi oli tyypillinen, lännessä taas kaksihuoneinen.
Museonmäellä lepäävä riihi on alkujaan yksihuoneinen. Tosin sen ympärille on rakennettu 1990-luvulla lisäosa, joka ei kuitenkaan ole puintiin tarkoitettu luuva vaan pikemminkin latomainen varastotila.
Rakennus on itse asiassa jo museoalueen toinen riihi. Ensimmäinen paloi vuonna 1986, ja samana vuonna sen tilalle ostettiin 1800-luvun loppupuolella rakennettu kuivatushuone Ikaalisten Iso-Röyhiöstä. Juurikaan muuta museo ei tunne rakennuksen taustoista.
Puinti kävi voimille
Tupamäen valitsema esimerkkiesine havainnollistaa, kuinka raskasta puinti oli.
Kun viljaa oli ensin kopsuteltu seinää vasten irtonaisimpien jyvien erottelemiseksi, avuksi otettiin varsta. Ylöjärveläisittäin vempele tunnetaan ruotsin klubba-sanasta juontuvalla nimellä klupu.
Ahertaja tarrasi varstan pitkään varteen ja paukutti sen kärjessä roikkuvalla puuosalla tähkiä lattiaa vasten, jotta loputkin jyvät irtosivat.
Klupu herättää Tupamäessä kunnioitusta huhkijoita kohtaan. Vempain kun tuntui hänestä jo pelkästään nosteltaessa varsin painavalta.
– Mutta on se myös aika kekseliäs esine, museonainen tuumaa.
Työ keveni hiukan, kun keksittiin puintihäkki. Se mahdollisti paukuttelun vyötärön tasalla häkin päällä, varstaa köykäisemmin kepakoin.
Puinti ja muutkin vilja-askareet nostattivat pintaan paitsi hikipisaroita myös sadon arvostusta.
– Jotkut menivät pelloille pyhävaatteissa.
