Jollen ihan laskuissani ole seonnut – mikä ei olisi ensimmäinen kerta – lähden sunnuntaina urani kahdeksansia yleisurheilun EM-kilpailuja kohti.
Ensimmäisistäni on kulunut 24 pitkää vuotta, ja sinä aikana maailma on muuttunut niin paljon, että tuskin historia tuntee monta yhtä rajujen mullistusten neljännesvuosisataa.
Kun elokuun lopulla vuonna 1990 tallustelin jugoslavialaisen Splitin rantakadulta Gradski-stadionille, havahduin katselevani kommunistista yhteiskuntaa.
Stadionilla avajaisissa oli vastassa yli 60 000 ihmisen jylisevä huuto ”Hrvatska, Hravatska, Hrvatska!” ilmaisuna sille, että splitiläiset todellakin olivat kroatialaisia eivätkä jugoslavialaisia.
EM-kilpailut avasikin Kroatian presidentti Franjo Tudjman, eikä Jugoslavian presidentti, jonka nimeä en edes muista enää.
Paljon oli aikojen muuttumisten enteitä ilmassa. Tiesimme, että Saksojen yhdistyminen oli kuukauden päässä, mutta sitä emme arvanneet, että Neuvostoliiton ja sitä myötä koko kommunistisen Itä-Euroopan romahtamista tarvitsisi odottaa enää 11 kuukautta.
Sen kyllä jotenkin olisi voinut aavistaa, että samaisella stadionilla ammuttaisiin konetuliaseilla, kun Kroatiaa taisteltaisiin itsenäiseksi.
Avajaispäivää edeltävänä iltana joukko suomalaistoimittajia oli istuskellut ravintolan terassilla syömässä, kun joku separatisti oli heittänyt paukkupommin ihan lähelle. Uuden Suomen urheilutoimittaja Tuomo Kiisseli ei sen jälkeen kuullut toisella korvallaan enää mitään.
Ilmassa on jälleen erikoisia merkkejä, mutta onneksi matkustamme EM-reissulle Sveitsin Zürichiin, siis mahdollisimman neutraalille maaperälle.
Oli kuin kohtalon ivaa, että viimekesäisten MM-kilpailujen äänekkäimmän fanijoukon Moskovan Luzhnikilla muodostivat ukrainalaisnuoret, jotka paikallinen miljardööri oli hyvää hyvyyttään kustantanut paikan päälle.
Nuoria oli paljon, ja he pitivät meteliä niin paljon, että vain venäläisurheilijoiden kirkkaimpina tähtihetkinä kotikatsomo pääsi desibeleissä niskan päälle.
Näin jälkikäteen mietityttää, oliko kyseessä sattuma vai ihan suunniteltu mielenilmaus. Kulkiko kulisseissa jo varmaa tietoa, että Krimillä ja muualla itäisessä Ukrainassa käy niin kuin käy?
Millaisia signaaleja katsomosta kuuluu esimerkiksi miesten korkeushypyn ratkaisuvaiheissa, jos ja kun mestaruudesta taistelevat Bohdan Bondarenko sekä Ivan Uhov? Toistaiseksi homma on sujunut rauhallisesti MM-hallissa ja Timanttiliigassa, vaan sujuuko enää?
Varmaan Zürichin Letzigrundillekin mielisi jos jonkinlaista mielenosoittajaa. Ukrainan ja Venäjän lisäksi sinne joukkueensa tuo muun muassa Israel, vaikka maantieteellisesti Aasiaan kuuluukin.
Israelilaisia urheilijoita vastaan on ennenkin suunnattu raukkamaisia terroritekoja – lievemmässä muodossa viimeksi pari viikkoa sitten jalkapalloilun harjoitusottelussa.
En totisesti haluaisi olla EM-järjestäjien housuissa!
Urheilupää edellä Zürichiin kuitenkin lähdetään, ja sikäli hyvillä mielin, että suomalainen kestävyysjuoksija kuuluu jälleen mitalistiehdokkaisiin.
En hämmästyisi yhtään, jos Sandra Eriksson voittaisi esteissä kultaa. Mitali on Sandran nykykunnolla ja -kirillä otettavissa melkeinpä normaalisuorituksella ilman ihmevenymisiä.
Tero Pitkämäki ei heittänyt Kalevan kisoissa, mutta minulla on sellainen kutina, että Letzigrundilla hän räjäyttää pankin. Tai ehkä olisi tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa viisampaa tyytyä sanomaan, että heittää todella pitkälle.
Saksasta ja vähän muualtakin pukkaa uusia, erittäin lahjakkaita ja jopa varmoja heittäjiä, mutta jos Tero paiskaa 88–89 metriä, peli on selvä. Thomas Röhlereiden ja kumppaneiden aika tulee hieman myöhemmin.
Mutta olipa todella surullista, suorastaan kansallinen häpeä, ettei taannoisissa junioreiden MM-kilpailuissa nähty ainuttakaan suomalaista keihäänheittäjää.
Taso oli sekä miehissä että naisissa niin vaatimaton, että normaaleilla takavuosien suomalaistuloksilla miehissä olisi otettu kaksoisvoitto ja naisissakin mitali.
On turha kaunistella tosiasiaa: muutaman kansainvälisen mieshuippumme takana ammottaa aivan liian paljon tyhjää tilaa.
Minua viisaammat kertokoot, miksi näin on päässyt käymään. Onko syy valmennuksessa vai siinä, että keihäänheitto on poikkeuksellisen armoton laji, joka ei välttämätä innosta nykynuorisoa?
Kumma, että muualla päin maailmaa se tuntuu innostavan enemmän kuin koskaan.
Perinteet ovat upea asia, mutta niillä ei heitetä metriäkään. Eugenessa koettu tyhjiö ei saa toistua.
