Seppä oli entisaikaan tarpeellistakin tarpeellisempi hahmo: ilman hänen taituroimiaan työkaluja ja muita metalliesineitä maajusseilla olisi mennyt sormi suuhun. Mutta arvostettu asema ei syntynyt ilman raakaa työtä.
Sepän pajassa museonmäellä on hiljaista, autiota ja viileää.
Aikanaan rakennuksessa kipinöi aivan toisenlainen tunnelma. Siitä kielivät lukuisat esineetkin, kuten pihdit, vasarat ja alasin.
– Voi kuvitella kuumuuden, joka täällä oli, museotyöntekijä Heli Haavisto sanoo ja osoittaa isoa avonaista ahjoa eli rautojen kuumennukseen tarkoitettua tulisijaa.
Haaviston mielikuvitus maalaa huoneeseen myös rutkasti ääniä. Isot metallityökalut saivat aikaan melkoista kilinää ja kolinaa, ja paukkeen lomassa ilmoille kajahteli käskyjä ja kysymyksiä.
Pajassa nyt vallitseva hämäryys oli totta entisaikaankin. Tilan oli oltava riittävän pimeä, jotta raudan hehkuva ja muuttuva väri erottui ja työvaiheet osattiin ajoittaa oikein.
– Paikasta tulee mieleen voimakas toiminnan tuntu.
Hauista, sisua ja hienovaraisuutta
Seppä ei ollut entisaikaan mikään vähäpätöinen kaveri.
– Hän oli todella tärkeä henkilö, nimenomaan työkalujen tekijänä.
Asiantuntemus ja koulutus tekivät sepästä eittämättä myös arvostetun ja kunnioitetun hahmon monen silmissä.
Vähäisen köykäistä ei ollut sepän aherruskaan. Päivä oli pitkä. Se alkoi aamuvarhain ja saattoi jatkua iltamyöhään.
– Apupojat laittoivat tulet ahjoon jo aamuyöstä. Kun seppä tuli paikalle, aloitettiin päivittäinen takominen. Ensin valittiin sopivan kokoinen ja laatuinen rautapala ja työkalut. Kun ahjoon pantu rauta oli tarpeeksi kuuma, sitä taottiin alasimen päällä, kunnes muoto oli oikea. Lopuksi esine upotettiin kylmään veteen.
Raudan lisäksi sepän alaa olivat esimerkiksi pelti ja kupari, mutta niiden työstöön oli yleensä omat taitajansa, kuten pläkki- tai vaskiseppä.
– Oppipojat aloittivat yksinkertaisista töistä, kuten veden kannosta, ja vasta kenties kisällivaiheessa he pääsivät takomaan.
Sepän hyppysistä syntyi paitsi työkaluja myös tuiki tärkeitä hevosenkenkiä, nauloja, avaimia… Taitaja myös korjasi esineitä.
– Kun kaikki rautaesineet olivat sepän takomia, kyllä siinä riitti töitä.
Ruuhkahuippuja syntyi esimerkiksi heinänteon ja sadonkorjuun aikaan, kun kaikki halusivat sirppinsä ja viikatteensa kuntoon.
Sepän työ kysyi voimaa ja kykyä sietää olosuhteita. Voima kaipasi kumppanikseen hienovaraisuutta: muodon tajua ja tekniikoiden taitamista.
– Rautaa taottiin muutamia kymmeniä sekunteja kerrallaan. Sanonta ”kukaan ei ole seppä syntyessään” kertoo, että ammattiin on pitänyt harjoitella pitkään.
Pajoja ei pystytelty joka nurkalle
Kuten suutarila, sepän pajakaan ei ollut joka pihan rakennus. Tavallista oli, että kylässä oli yksi rautataitajan soppi, mutta lisäksi esimerkiksi ison talon pihapiirissä saattoi olla paja tilan ulkopuolelta hankitun taitajan tai vaikkapa sivutoimisesti ahertavan isännän työtilana.
Pajan perustaminen ei ollut halpaa huvia, ja useimmiten sepän ammatti ja työtila siirtyivätkin isältä pojalle.
Jos pajaa ei saanut perintönä, täytyi mestariksi aikovan haalia varoja oman taontahuoneen pystytykseen. Tosin usein omaa pajaa vailla oleva jäi kisälliksi oppipajaansa, ryhtyi kiertäväksi sepäksi tai teki metallihommia pienimuotoisesti kotitilalla.
Vaikka pajan pystytys vaati varoja, eivät sepät olleet mitään rahakkaita aatelisia vaan tavalliseen kansaan kuuluvia käsityöläisiä.
Museonmäen raudantyöstörakennus ei ollut kyläpaja, vaan se lepäsi Teivaalan kartanon pihassa ja tuotti rautatavaraa tilan tarpeisiin. Kartano oli hevostila, joten tarve sepälle oli iso.
– Teivaalan kylästä on merkintöjä jo 1500-luvulta, jolloin siellä oli kaksi tilaa. Vuonna 1585 ne siirtyivät linnankirjuri Severi Sigfridinpojan omistukseen, ja 1590-luvulla ne saivat verovapauden. Vuonna 1600 tiloista muodostui yksi kartano.
Historian kirjat tuntevat pajan seppiä, esimerkiksi Koivion ja Mäkisen. Työtilassa myös piipahti kengitysseppiä.
Vuonna 1977 rakennus siirrettiin museonmäelle. Sen esineistö on peräisin usealta sepältä.
Palkeet puhalsivat ytyä ahjoon
Palkeet olivat pajan ykkösvälineistöä.
– Niillä pumpattiin ilmaa ahjoon, jotta tuli paloi entistä paremmin ja pysyi sopivan kuumana.
Puuha vaati puhtia ja jatkuvaa varuillaan oloa.
– Palkeet herättävät ihailua työn vaativuutta kohtaan, museonainen kuvaa mietteitään esimerkkiesineestä.
– Mieleeni tulee toinenkin sanonta, ”monta rautaa tulessa”. Ahjossa oli koko ajan monta esinettä, ja niitä oli vartioitava, jotteivät ne kuumentuneet pilalle.
Osoittaapa sananparsi hyvin senkin, että vaivalla aikaan saatu kuumuus oli paras käyttää tehokkaasti hyödyksi.
