Tupaan talveksi ahtautuneita asukkeja siunattiin kesän korvalla väljyydellä, kun tytöt siirtyivät luhtiaittaan. Vapaus toi mukanaan ripauksen villiyttäkin: lempi roihahti – ainakin niin tarinat kertovat.
Aitta ja luhtiaitta ovat nykyihmiselle tuttuja rakennuksia. Moni meistä nukkuukin aitassa jokusen yön kesässä.
Sen sijaan eksoottiselta tuntuu jo ajatus uinua aitassa kesän kaikki yöt. Entisajan ihmisille tuo ajatus oli kuitenkin tyystin arkipäiväinen. Sitä se on toki joillekuille nykyihmisillekin, kuten museotyöntekijä Pihla Tupamäelle.
– Olen maaseudulta kotoisin, ja lapsena tulin nukkuneeksi kesiä aitassa. Välttämättä en tosin enää nukkuisi koko kesää siellä, nainen naurahtaa.
Museomäen aitta on Tupamäelle paitsi tuttu näky myös silmän ilo.
– Tämä on minusta ehkä museoalueen kaunein rakennus. Jos minulla olisi talo, voisin ottaa tällaisen pihalleni, nykyaikaisessa aitassa unensa koisinut nainen hymyilee.
Vapautta ja vähän villiyttäkin
Luhtiaitta oli kesäinen vapauttaja. Kylmän talven ahtaasti samassa tuvassa elelleet saivat väljyyttä, kun osa porukasta paineli asustamaan aittaan.
Toki muitakin kesäleposijoja oli, esimerkiksi ullakolla.
– Mielestäni luhtiaitta oli kuitenkin keskeisin vapauttaja.
Todennäköisesti aittaetu hyödynnettiin tehokkaasti: piharakennukseen siirryttiin heti, kun säät sallivat, ja siellä oltiin niin pitkälle syksyyn kuin siedettiin.
Moni aittaan vetäytynyt oli varmasti mielissään myös suvisopen suomasta omasta rauhasta.
Tai no, tokkopa voi aina puhua suoranaisesta rauhasta – luhtiaittaan kun liitetään rutkasti lemmentarinoita.
– Joissain taloissa olikin ikäraja sille, ketkä saivat asua aitassa, museonainen kuvaa lemmen lyömiin nuoriin kohdistunutta sosiaalista kontrollia.
Hän tosin huomauttaa, että kuva riiailuperinteestä on joskus epäaidonkin vaaleanpunainen.
– Ei oven takana välttämättä aina ollut miellyttäviä henkilöitä, hän naurahtaa.
Luhtiaittaan liittyvä romantiikka kuitenkin kuvaa naisen mielestä omaa aikaansa:
– Käsitys siitä, mikä on synnillistä, on muuttunut.
Ajan henki näkyy siinäkin, että naisten ja miesten leposijat oli tapana erotella. Luhtiaitta oli perinteisesti nuorten naisten nukkumasoppi. Joskus miehetkin tosin uinuivat siellä, esimerkiksi silloin kun talossa ei ollut naisia.
– Ennen sukupuolten elo oli kovin jaoteltua.
Luhtiaitta oli paitsi leposija myös arvokas varasto. Tyypillisesti alakerrassa säilytettiin viljaa ja muuta ruokaa, ja yläkerrassa saattoi olla makuupaikkojen ohella säilytystilaa tekstiileille.
Luhtiaitta osoitti vaurautta
Aittojen joukosta luhtiaitta erottuu aivan omaksi tyypikseen.
Ensinnäkin se on kaksikerroksinen, mutta sen kaikkein olennaisin ero tavanomaiseen aittaan on sola eli osin umpinainen käytävä ylähuoneiden edessä. Solaan pääsee aitan ulkopuolella lepääviä portaita pitkin.
Niin solia kuin itse luhtiaittojakin on monen mallisia. Kahden alahuoneen eli aitan, puorin tai puodin ja kahden ylähuoneen eli luhdin malli on tavallisin, mutta on myös yhden tai usean huoneleveyden luhtiaittoja.
– Oli varallisuuden mitta, kuinka komea luhtiaitta oli.
Luhtiaitta olikin talollisten ja vauraiden torpparien rakennus.
Luhtiaitalle ei ollut erityistä käytännöllistä tarvetta tavallisten aittojen rinnalla. Tupamäen mielestä kyse on pikemmin kulttuurisesta ilmiöstä ja luodusta rakennustyylistä.
– Eniten luhtiaittoja on Etelä- ja Länsi-Suomessa.
Museonmäen luhtiaitta on tuotu nykysijoilleen Pengonpohjasta vuonna 1991.
– Se on viimeinen rakennus, joka on siirretty tänne.
Tuo siirto ei kuitenkaan ollut rakennuksen ensimmäinen. 1700-luvun lopulla rakennettua aittaa näet siirrettiin jo samaisen vuosisadan lopulla kotipaikallaan Intin tilalla, kun tila sai uudet asukkaat, uuden päärakennuksen ja uuden pihapiirin.
Aitta on tyypillistä kahden huoneen levyistä mallia, joskin alakerran väliseinä purettiin 1900-luvun alussa.
– Pitäisin tätä muutenkin tyypillisenä. Yhteen luhtiaittatyyppiin kuului koristelu, Tupamäki osoittaa solan veistettyä kuviointia.
Sileät kankaat aitan suojiin
Tupamäen esimerkkiesineeksi valkkaamat kaulauspuut eivät olleet varsinaisesti aitassa käytettyä välineistöä, mutta aitassa säilytettiin niiden suoristamia kankaita.
– Kostea kangas kierrettiin kaulaustukin ympärille, ja tukkia rullattiin kaulauslaudalla tasoa vasten.
Esineessä Tupamäkeä kiehtoo historia – se, kuinka puista on siirrytty mankeliin ja silitysrautaan. Toisaalta vempele ei ole ihan irti tästäkään ajasta. Tupamäki on itsekin käyttänyt puita kotopuolessaan maalla.
– Jos pitäisi valita, otanko mankelin vai puut, ottaisin puut. Vieväthän ne vähemmän tilaa. Mutta ehkä mieluiten ottaisin silityslaudan ja -raudan, nainen virnistää.
