Suutarila ei ollut maatilan piharakennus. Päinvastoin se oli oma talonsa, joka kuului suutarille ja jossa nahkamestari usein asuikin. Suutarin mökki oli koko kylässä liki yksittäinen väripilkku.
Suutarilan esinepaljous panee museotyöntekijä Heli Haaviston mielikuvituksen ja kiinnostuksen laukkaamaan.
– Tämä on minulle museonmäen läheisin ja mielenkiintoisin paikka. Harrastan itsekin käsitöitä, ja suvussani on ollut suutareita.
Eikä Haavisto ole ainoa. Suutarila nappaa museokävijöidenkin mielenkiinnon, heillä kun on usein pohjatietoa tukena ja kiinnostuksen herättelijänä.
– Monella saattaa olla ollut suvussa suutareita. Lisäksi suutareita on edelleen, joten rakennuksella on yhteys nykyaikaan. Ja suutarin työ on myös kaupunkilaisille tuttu.
Ainakin lestit ovat vierailijoille tuttuja. Naskalikin tunnetaan sanana, mutta sen käyttö suutarin hyppysissä saattaa olla jo kysymysmerkki.
– Koululaisia kiinnostaa ehkä eniten se, että kaikilla lapsilla ei ennen ollut kenkiä.
Viehätystä selittää myös suutarilasta uhkuva konkreettisuus. Kattava työkalukokoelma ja valmiit kenkäparit saattelevat varsin seikkaperäisesti ja elämänmakuisesti kenkien teon työvaiheisiin.
Kylän tärkeä rakennus
Museonmäellä suutarila lepää pihapiirin osana, mutta entisaikaan se ei ollut tilan piharakennus vaan oman perhekuntansa pesäpaikka pihoineen.
Suutarilassa siis yleensä asuttiin, ja saman katon alla oli kädentaitajan työtilat. Toki varsinkin varakkaalla suutarilla saattoi olla asuintalo ja verstas erikseenkin, mutta yhtä kaikki ne muodostivat aivan oman kokonaisuutensa.
Suutarilaa voikin pitää pikemmin kylän kuin pihojen osana.
– Kylässä oli yleensä yksi suutari. Määrä meni kysynnän mukaan. Kaupungeissa suutareita oli sen mukaan, kenelle lupa oman verstaan perustamiseen myönnettiin.
Suutarin verstaat olivat tärkeitä tönöjä: niissä asuvilla taitureilla oli ammattiosaaminen kenkien tekoon.
– Viralliset ammattisuutarit tekivät suutarin hommia päätyökseen. Ammattikuntasysteemihän on peräisin jo keskiajalta. Oli mestari–kisälli–oppipoika-järjestelmä, ja mestarin arvoa ja lupaa perustaa verstas piti hakea virallisesti.
Oli tosin epävirallisiakin, sivutyönä suutarin askareita tekeviä henkilöitä eli raja- tai paikkasuutareita.
Vaikka nahkakenkiä hankkivatkin ennen kaikkea vain varakkaat talolliset, suutarila oli tärkeä, koska se suolsi myös käyttöesineitä, kuten hevosten valjaita, kaikkien tarpeisiin. Köyhähköihinkin perheisiin hankittiin toisinaan nahkapopoja esimerkiksi perheen päälle tai palkolliselle palkaksi.
Museonmäelle tämän tärkeän rakennuksen edustajaksi on saatu 1800-luvulla eläneen suutari Kalle Niinisalon mökki Sauriolta.
– Mökki tuotiin museoalueelle vuonna 1976. Esineistö ei kuitenkaan ole peräisin Niinisalolta vaan kahdelta muulta suutarilta.
Verstas ei ollut ainoa työpiste
Museon kaksihuoneisen suutarilan tuvassa elettiin. Toinen huone oli suutarin työn tyyssija. Sen isot ikkunat antavat paljon valoa ahertajalle, ja huone kätkee sisäänsä aimo kasan pikku esineitä aina suutarin vasarasta, tongeista ja puunauloista sisäpohjaraspiin. Tuvan puolelle on tosin tuotu toista tärkeää ammattia edustamaan myös joitakin räätälin työvälineitä.
Vaikka verstaassa oli oivat olosuhteet näpertää, suutari ei suinkaan työskennellyt aina siellä.
– Keväisin ja syksyisin suutari kiersi talosta taloon tekemässä kenkiä. Hän pystyi tekemään kylässä kengät alusta loppuun käsin. Ompelukoneet yleistyivät vasta 1800-luvun lopussa. Samaan aikaan suutarin ammatti muuttui muutenkin, kun perustettiin kenkätehtaita sekä suutarin liikkeitä ja kierteleminen väheni.
Suutarin työ vaati tarkkuutta, huolellisuutta ja voimaakin.
– Jalan eri osien mittojen mukaan tehtiin lesti, jos sopivan kokoista ei löytynyt valmiina. Eri nahkalaaduista koottiin kenkä lestin päälle pikilangalla ommellen ja puunauloin naulaten.
Työ tien päällä toi nahkataiturin perheen eloon oman erityispiirteensä: puolison ja lasten oli asustettava pitkiä aikoja ilman miestä ja isää.
Sen sijaan tilaa vievät työkalut eivät Haaviston arvion mukaan tehneet suutarin mökistä sen ahtaampaa kuin muutkaan talot olivat.
– Maataloissakin oli oma tilaa vievä esineistönsä.
Palli on kätevä kätkö
Kiertelevä suutari ei pärjännyt hommissaan parilla neulalla ja vasaralla. Reissuun oli otettava mukaan kunnon työkalurepertuaari.
Apunaan kenkämestarilla oli ontto suutarin palli. Sen irtoavan istuinkannen alle suutari latoi työkalunsa.
– Kansi oli tietysti nahkaa. Palli on kimpiastia eli laudoista koottu pyöreän mallinen esine, Haavisto esittelee museonmäen jakkaraa.
Haavisto valitsi pallin esimerkkiesineeksi, koska se on suutarille välttämätön kapistus. Palli on myös nahka-ammattilaisen tunnusmerkki, ja se kokoaa havainnollisesti yhteen liki kaiken, mitä suutari työssään tarvitsee.
Hauska piirre on, että esine on kaikesta tärkeydestään huolimatta ikään kuin vaatimaton:
– Se on museovieraille melko vieras. Ensi silmäyksellä siihen ei kiinnitetä huomiota, mutta kun esineestä kertoo, tulee ahaa-reaktioita.
