Juhannusaattoaamuna ennen sianpieremää, tosin tietysti aamulenkin jälkeen, torkuin Helsingin-junassa ja pidin toisen korvani auki.
Nuoret naisihmiset keskustelivat etuvasemmalla yrteistä. He vertailivat kokemuksiaan siitä, minkä makuinen ja värinen smoothie mistäkin kasvista tulee.
Ei, kyseessä ei ollut kirpparivillapaitoihin ja risaisiin tennareihin pukeutunut punaviherpeipposparvi, vaan kaikilla oli yllään urheilutamineet – yhdellä peräti Suomen virallinen edustusasu.
Heittäjänaisten osasto siinä vain oli lähdössä edustamaan Suomea yleisurheilun EM-joukkuekilpailun ykkösliigaan.
Jostakin mieleni syövereistä silmieni eteen taiottiin helmikuinen ilta Tampereen Pirkkahallissa. Mika Halvari oli juuri työntänyt kuulaa 22,09 ja puhui lehdistön edessä pitkään ja hartaasti lisäravinteiden merkityksestä.
Siinä melkein ruvettiin soittelemaan KOK:n päämajaan, jotta postittakaapa se Sydneyn olympiakulta Kemiin. Seitsemän ja puoli kuukautta myöhemmin kävi ilmi, että Perhohan se olisikin ollut oikea osoite.
Halvaria ei Sydneyssä nähty, kun akillesjänne paukahti poikki. Toinen oli mennyt edellisenä olympiavuonna.
Nyt näkyy tosiaan olevan muotia vaikka millaisten luonnon sörsseleiden muuttaminen juotavaan muotoon. Eikä siinä mitään, kunhan tieto on tutkittua eikä sitten Antidopingtoimikunnan kanssa tule epäselvyyttä siitä, mitäpä hiirenvirnat sisältävätkään.
Parempi näin kuin keskustelu siitä, onko Mäkkärin tuplajuustopurilainen parempi kuin Hesen tripla-ateria. Jo pelkkä ateria-sanan käyttö niiden firmojen sapuskoissa lähentelee pyhäinhäväistystä.
Asiantuntijat toitottavat, että suomalainen urheilija on noin keskimäärin huomattavasti kansainvälisiä lajitovereitaan vajaatietoisempi ravintoasioissa.
Kunhan tässä ei kävisi niin, että nyt yritetään hampaat irvessä ottaa takamatkaa kiinni ja unohdetaan maalaisjärki.
Ei ole mielestäni tervettä, että urheilija valokuvaa jokaisen ruoka-annoksensa kännykällään ja lähettää sen sitten ravintovalmentajalleen arvioitavaksi.
Tosissaan urheilemisen ottavan urheilijan kuuluu olla valveutunut, mutta eikö tässä nyt mennä liiallisuuksiin?
Stressin saa kovin monesta asiasta, jos vain haluaa. Kun elimistön virittää oikein äärimmilleen, se on myös haavoittuvimmillaan.
Tylsääkin se semmoinen on, että pitäisi muka syödä kuusi kertaa päivässä niin, että joka aterian ravintoainekoostumus on aina samanlainen.
Mikä huolestuttavinta, ihan tuiki tavalliset kuntoilijatkin ovat tulleet ravintoasioissa vauhkoiksi.
Normaali arkiruoka piisaa, kunhan sitä ei mätä mielettömästi ja muistaa marketissa kulkea rehuosastonkin kautta.
Juokaa maitoa, hyvät kanssakuntoilijat, niin ette tarvitse palautusjuomia saatika -patukoita. Hedelmistäkin on siinä hommassa hyötyä.
Niin no, olen minäkin hurahtanut. Toissa loppiaisen jälkeisenä maanantaina haastattelin pituushyppääjä Eero Haapalan, joka kertoi pudottaneensa painostaan 12 kiloa pelkästään pullien ja suklaan pois jättämisellä.
Päätin kokeilla samaa. Kolmessa kuukaudessa lähti kuusi kiloa, vaikka luulin, ettei se näillä juoksumäärillä olisi mahdollista.
Enää ei tee edes mieli pullaa. Makeita hedelmiä, hunajaa ja joskus ani harvoin suklaata kylläkin.
Eerolle ei kuulu kovin hyvää. Viime kesä katkesi pahaan reisirevähdykseen, ja nyt on persuksesta katkennut jänne pitänyt korjata.
Kyllä se vielä aurinko hänellekin paistaa.
