Nelisen vuotta Tiuravuoren vanhainkodin ilona häärinyt Raipe-koira on osoittautunut hyödylliseksi otukseksi. Se saa hyvän mielen kukkimaan ja vanhukset rentoutumaan vain köllöttelemällä ja kuljeskelemalla iäkkäiden seurassa.
Tiuravuoren vanhainkodin lyhytaikaisyksikössä kuuluu kulkusten kilinä.
Ääni kuuluu kaverikoira Raipen kaulassa roikkuvista tiu’uista, kun karvaturri vipeltää vanhuksen jalkojen juuresta seuraavan hellään huomaan.
Rapsutus sieltä, toinen täältä ja vielä kolmaskin tuolta. Koira viihtyy, ja vanhukset hymyilevät.
Hauva on tuttuakin tutumpi näky vanhainkodissa. Se on kulkenut lähihoitaja Salme Mustasillan mukana töissä jo noin neljän vuoden ajan.
Kuin kotonaan
Kuluneet koiravuodet ovat kylväneet aimo lastin hyvää mieltä.
– Raipe on sellainen ilon tuoja. Sen näkee vanhuksista, kun he kumartelevat ja silittävät Raipea. Jos Raipe joskus jää kotiin, aina joku kysyy, missä se on, Mustasilta hymyilee.
Lyhytaikaisyksikössä käyvän Pirkko Kauppisen mielestä rekku on vanhainkodin ilopilkku.
– Raipe pitää meitä hellikkeinä. Eikä se anna hyväänsä vain yhdelle ihmiselle, vaan se vaihtaa paikkaa, hän iloitsee.
Mutta kyllä koiraakin hellitään. Mustasilta toteaakin, että vanhukset hoitavat koiraa ja koira hoitaa vanhuksia.
– Ei se tulisi, jos se ei tykkäisi käydä täällä, Mustasilta sanoo.
Harvassa ovatkin kerrat, joina rekku lähtökutsun kuullessaan hipsii sohvalle, laskee päänsä ja päästää pienen väsyneen tuhauksen.
– Se on merkki, että Raipe haluaa jäädä kotiin. Koiralta voisi mielenkiinto loppua, jos ottaisin sen tuolloinkin mukaani.
Mustasilta on varma, että kun hän laittaa työrepun selkäänsä ja kysyy Raipea mukaansa, turri tietää tismalleen, mihin ollaan menossa.
– Raipella on joitakuita mielitiettyjäkin vanhainkodissa. Se tunnistaa heidät nimestä.
Hauva on töissä iloinen ja rauhallinen. Se tulee loistavasti toimeen vanhusten kanssa.
– Raipen rotu, mopsi, on jo luonnostaan sosiaalinen, mutta vanhainkodissa koira on tottunut entistä enemmän ihmisiin.
Vanhainkodista on vuosien mittaan tullut hauvalle kuin toinen koti. Otus ei vierasta vanhuksia lainkaan. Vähintään kuuloyhteyden se kuitenkin kaipaa emäntäänsä.
Myös vanhukset ovat ottaneet koiran omakseen.
– Tavallaan Raipe kuuluu tähän osastoon, emäntä myhäilee.
Hymy on herkässä omistajallakin.
– Tietysti olen tosi mielissäni – Raipen puolesta toki mutta ihan yhtä lailla asiakkaiden. Minunkin on ihan erilaista tulla töihin koiran kanssa kuin ilman.
Muistoja ja vapautuneisuutta
Karvaturrin tehtävä on tuoda kotoisuutta ja suloa vanhainkodin arkeen.
Hauva tervehtii iäkkäitä, istuu jalkojen juuressa ja kiertelee vapaana. Rekkua silitetään ja sille puhutaan.
Joskus Raipesta käytetään nimitystä terapiakoira, mutta mikään virallinen, koulutettu terapiaeläin se ei ole. Sen avulla ei pidetä terapiahetkiä tai muita erityistuokioita.
– Raipe on kaverikoira. Se elää tässä meidän kanssamme.
Otus värittää vanhainkodin arkea säännöllisesti. Se on miltei jokaisessa Mustasillan työvuorossa mukana.
Hauveli herättää vanhuksissa muistoja ja tuttuuden tunnetta, sillä monella on ollut joskus lemmikki. Hiljaisetkin saattavat ruveta rupattelemaan, kun mieleen kihoaa hetkiä menneestä. Kenties myös kontaktin ottaminen toisiin ihmisiin helpottuu, kun kaikilla on yhteinen huomion kohde.
– Varmaankin koira vapauttaa ilmapiiriä, vaikka tämä porukka on muutenkin huumorintajuista, lähihoitaja arvioi.
Kerran Mustasilta mittasi asiakkaalta korkeat verenpainelukemat, minkä jälkeen Raipe tuli vanhuksen viereen siliteltäväksi. Hetken perästä lukemat olivat laskeneet. Eräs levoton asiakas puolestaan rauhoittui paijailtuaan hetken karvaturria.
Arki on siis osoittanut koiran hyödyn.
– Ei Raipe varmaan saisi tulla tänne, jos jotain negatiivista olisi huomattu.
Mustasilta muistelee kuulleensa, että eläinten käyttö laitoksissa on yleistymässä.
– Se on tosi hienoa. Kun minusta tulee vanha, haluaisin, että minunkin luonani kävisi koira. Myös asiakkaiden omaiset ovat kiitelleet.
Uutisissakin esiteltyä robottihyljettä Mustasilta pitää jollain tapaa hellyttävänä.
– Kokeilin pitää sitä sylissä messuilla, ja tulihan siinä tunne, että hyljettä pitää helliä. Vaikkapa vuodeosastolla, jossa potilaat eivät pääse liikkumaan, robotti voisi olla hyvä. Mutta luulen, että muille potilaille elävä eläin on parempi kuin robotti.
Vaivihkaa vanhainkotikoiraksi
Raipesta tuli kaverikoira vahingossa.
– Kun Raipe oli ihan pieni, se sairastui ripuliin. Koiraa piti nesteyttää ja lääkitä, joten kysyin esimieheltäni, voisinko ottaa sen mukaan työvuoroni ajaksi.
Pomo hyväksyi ehdotuksen mukisematta, hän kun on koiraihmisiä itsekin. Byrokratiankaan rattaat eivät estäneet koiran tuloa.
Raipe asettui rooliinsa kuin itsestään. Emännällä ei missään vaiheessa ollut suoranaista tarkoitusta tehdä lemmikistään terapiakoiraa ja työkaveria.
Vanhuksia ei tarvinnut valmistella tulokkaan varalle.
– Oli alusta saakka itsestäänselvyys, että Raipe on täällä ja kuuluu tänne, emäntä myhäilee.
Kauppinen ja hänen toverinsa Aino Laitala sekä Irma Pesonen eivät entisinä koiranomistajina jännittäneet karvakorvaa.
– Olin täällä vuoden 2011 kesäkuussa saatuani aivoinfarktin. Istuin penkillä, ja Raipe tuli viereen. Se katseli minua surumielisesti. Se oli pieni tohtori, joka paransi, Laitala muistelee lämpimästi.
Raipen eläkepäivät eivät vielä siinnä näköpiirissä.
– Se voi tulla tänne niin kauan kuin haluaa. Luulen, että tulee maansuru, kun Raipea ei enää ole, emäntä miettii.
