Makasiini oli hiljainen rakennus, mutta sen arvoa ei voi vähätellä: pytinki sulki turvaansa elintärkeät viljavarat. Kaikessa rauhallisuudessaan se on kuitenkin monelle melko tuntematon rakennustyyppi.
Kun museotyöntekijä Heli Haavisto astuu sisään viljamakasiiniin, päällimmäisenä hänen mielessään on rakennuksen tärkeys.
– Tämä on oman aikansa elintärkeä rakennus asuintalon lisäksi. Täällä on säilytetty vilja, jonka varassa on eletty talvella.
Naisen ajatuksiin kihoaa myös työnteon maku.
– On täytynyt nähdä paljon vaivaa, että vilja on saatu kylvöjen jälkeen jyviksi ja lopulta tänne saakka. Makasiinissa on kesän työn tulos.
Mutta museonaisella on tilassa myös tunne jonkinlaisesta vieraudesta. Makasiini ei pulpauta samaan tapaan mielikuvia kuin moni muu pihapiirin rakennus, vaikkapa sepän paja.
– Makasiiniin ei liity ihmisten läsnäolo niin paljon kuin muihin rakennuksiin.
Hiljainen piipahduspaikka
Vaikka Haavisto tuumiikin makasiinissa työntekoa, itse rakennuksessa ei juuri hommia paiskittu.
Viljan eteen aherrettiin pelloilla ja riihessä. Makasiinissa ainoastaan säilytettiin työn hedelmää, viljavaroja.
Nyt museokäytössä rakennuksessa on kuitenkin näytteillä kunnon satsi työvälineitä.
On viljan käsittelyyn liittyviä kaluja, kuten kappoja ja vakkoja. On ruoanlaittovälineitä: kirnuja, juustomuotti, kaulin, sahdintekovehkeet… On puutyökaluja sahasta vasaraan.
Alkuperäisessä käytössään rakennus oli kovin hiljainen. Vilja lepäsi, ja ihmiset vain piipahtelivat siellä ammentamassa jyviä laareista.
– Täyttövaiheessa makasiinissa oli usea ihminen tekemässä töitä. Se oli vilkkain hetki.
Viljaa toki säilöttiin aitoissakin, eikä jykeviä makasiineja ollut suinkaan kaikissa pihapiireissä. Haaviston mukaan aitat ovat myös makasiineja vanhempi rakennustyyppi.
– Itse liitän makasiinit pikemmin valtioon ja kirkkoon kuin yksityistaloihin.
1850-luvulla tulikin määräys pakollisista alueellisista makasiineista. Niihin oli säilöttävä varaviljaa seudun asukkaiden pulatarpeisiin.
Seuraavalla vuosisadalla vanhojen makasiinien elinkaari painui kohti loppuaan – tai jonkinlaista uutta alkua.
– Viljamakasiinien tämänmuotoinen käyttö loppui 1950-luvun tietämiin mennessä. Sittemmin niitä on otettu muuhun käyttöön, esimerkiksi museorakennuksiksi.
Haparoivia mielikuvia
Ei ole ihme, että Haavisto liittää viljamakasiiniin jonkinlaista vierauden tuntua. Hänen mukaansa makasiini on nimittäin myös museokävijöille ehdottomasti pihan rakennusten vieraimmasta päästä.
– Muista rakennuksista tiedetään ainakin vähän.
Monelle koululaiselle makasiinin käyttötarkoitus on tyystin hämärän peitossa. Haavisto arvioi, etteivät kaikki aikuisetkaan ole välttämättä kunnolla kärryillä. Vanhalle väelle rakennus sen sijaan on tuttu juttu.
Vierauteen vaikuttanee se, että esimerkiksi vaihtoehtoinen varastorakennus, aitta, on makasiinia yleisempi ja vanhempi.
Mutta on museonmäen makasiinillakin ikää. Se rakennettiin Tiuran suuren tilan maille 1800-luvun puolivälissä. 1920-luvulla se myytiin kunnalle. On siis todennäköistä, että se on ollut käytössä ainakin 1900-luvun alkupuolella, kaupungilla ehkä senkin jälkeen.
Vuonna 1960 pytinki päätyi ensimmäisenä rakennuksena museonmäelle.
Haaviston mukaan makasiiniin saapuvat eivät useinkaan osaa esittää vieraahkosta rakennuksesta täsmäkysymyksiä, varsinkin kun alkuperäiset laarit uupuvat ja sisään on tuotu makasiiniin kuulumattomia esineitä. Pikemminkin vieraat kyselevät näistä esineistä.
– Alkuperäinen käyttö ei ehkä tule makasiinissa esiin niin paljon kuin muissa rakennuksissa.
Kysymyksiä kirpoaa myös siitä, mistä vieraat jo jotain tietävät: tiukasta vartioinnista. Makasiinien ovet varustettiin usein raudoituksin ja isoin lukoin. Tavallinen oli myös tuplaseinä, joka esti viljavarkaiden aikeet. Seinää porattaessa terä ei näet yltänyt perille saakka, tai jos se ylsi, vilja valui rakoon, ei ulos.
– Jotenkin vartiointi herättää mielikuvituksen.
Käsikivien käyttö kovaa puuhaa
Esimerkkiesineeksi museonainen poimii möhkäleen, jota ei käytetty itse makasiinissa mutta joka liittyy sen säilömään viljaan mitä osuvimmin.
Makasiinin uumenissa nyt lepäävien käsikivien väliin pantiin jyviä ja ne jauhettiin päällimmäistä kiveä pyörittämällä jauhoksi.
– Se oli hidasta hommaa. Jyviä oli laitettava kivien väliin vähissä erissä. Jauhaminen oli todella raskasta – ja nimenomaan naisten työtä.
Haaviston mielestä käsikivien kiinnostavuus piilee niiden pitkässä historiassa.
– Käsikiviä on ollut esihistoriasta lähtien. Suomestakin niitä on löydetty jo ajalta 2000 vuotta ennen Kristusta. Sotiin asti käsikiviä käytettiin kotivaroja varten.Ne myös lukeutuvat esineisiin, joiden muoto on pysynyt samana.
Haavisto pääsi itsekin kokeilemaan kivien käyttöä koululaisten vieraillessa museossa.
– Kyllä sieltä tuli oikeaa jauhoa. Jauhaminen oli silmiä avaava kokemus. Näki, kuinka hitaasti jauhoa saa.
