Pian 12-vuotias Jere Leponiemi hoksasi, ettei Legoilla rakentelu ole vain pikkupoikien puuhaa. Rakas harrastus sai jatkua – ja ottaa askelia eteenpäin. Vanhemmatkin ymmärsivät, että on tärkeää tukea intoa ja antaa lapsen näkyä ja kuulua.
Viljakkalalaisen Jere Leponiemen pikku kädet tarttuivat Lego-palikoihin jo pojan ollessa kolmevuotias.
Kipinä kimposi isän vanhoista Legoista. Kiinnostuksen huomattuaan vanhemmat ostivat palikoita lisää.
Rakenteluinto yltyi, mutta kymmenen yhdentoista ikävuoden korvilla Leponiemi joutui pysähtymään kismittävän kysymyksen äärelle.
– Mietin, onko noloa, jos leikin Legoilla pitkään. Mutta sitten huomasin, että on 80-vuotiaitakin, jotka rakentelevat Legoilla. Tajusin, ettei homma ole noloa.
Samoihin aikoihin poika äkkäsi, että Legoista on vaikka mihin. Touhuun pystyi ruuvaamaan lisää haastetta ryhtymällä tuunaamaan palikoiden ulkoasua.
– Idea tuli siitä, että olen ihan hirveä Star Wars -fani. Katselin, että jotkut ovat maalanneet elokuvasarjan ukkeleita. Ajattelin, että voisinhan minäkin koettaa.
Ensimmäiset työt menivät metsään, koska Leponiemi suihki turhan isolla pensselillä. Ajan mittaan homma alkoi kuitenkin luistaa.
– Ja tässä sitä ollaan, alati pensseli ja viila hyppysissään näpertelevä poika hymyilee.
Viilailua, maalailua, liimailua
Tuunailijalla on monta työtapaa.
Kynsiviilalla hän hioo palikoiden osia uuteen uskoon. Esimerkiksi tavallisesta Lego-ukon tukkapehkosta syntyi irokeesimainen kampaus.
Liimalla poika kiinnittää palikoihin vaikkapa pahvia – ja itse asiassa kaikkea, mitä mieleen juolahtaa.
– Olen sammaltakin käyttänyt.
Maalaamista varten Leponiemellä on pikku pensseleitä, pienoismallimaaleja ja tusseja.
– Teen osan kerrallaan. Irrotan kädet, jotta vartaloa on helppo maalata. Pään kiinnitän vartaloon, jota en tarvitse, ja kädet sekä jalat painan kiinni sinitarraan.
Tuunailuopit ovat peräisin Leponiemen omasta päästä. Opaskirjoja tai opetusvideoita hän ei käytä. Lego-kirjoissakin on vain rakennusohjeita, ei tuunausvinkkejä.
– Välillä iskältä olen saanut joitain neuvoja.
Tietysti poika myös rakentelee. Usein hän etsii avukseen kuvan, mutta sen on oltava aidosta kohteesta, ei valmiista Lego-rakennelmasta.
– Minä en matki.
Joskus idea tulee joltakulta muulta.
– Kaupunkia tehdessäni äiti kysyi, voisinko tehdä ostoskärryt kauppaan. Ajattelin, että siinäpä minulle haaste, Leponiemi virnistää.
Intensiiviseen puuhailuun pojalla on rauhallinen tila, hänen oma huoneensa. Pieni pulpetti kätkee sisäänsä tarvikkeita, ja sen kannella nököttää kirkasvaloinen ja suurennuslasilla varustettu lamppu.
Kun into iskee, ruokakin saa odottaa
Legoissa Leponiemeä kiehtoo eniten se, että niistä voi tehdä liki mitä vain.
Hinku ratkoa tuunailupulmia pitää pojan pulpetin äärellä.
– Rakentelukirjoissa lukee usein: ”Älä luovuta.” Saatan joskus lopettaa hetkeksi mutta jatkan sitten myöhemmin ja välissä mietin.
Poika odottaa myös lopputulosta.
– En oikein meinaa pystyä lopettamaan, ennen kuin työ on valmis, poika sanoo ja kertoo, että joskus ruokapöytäkin saa odottaa.
Vanhemmille lapsen into tuo tyytyväisen mielen. He iloitsevat, että poika on löytänyt oman juttunsa. Harrastuksen ei tarvitse olla perinteinen tai huikea – tärkeää on, että se on rakas.
– Olemme pyrkineet kunnioittamaan harrastusta. Olemme rauhoittaneet sille aikaa ja tilaa.
Leponiemen into on ehtymätön. Uusia ideoita pulppuaa solkenaan.
– Niitä tulee korvista ulos. Pitäisi ostaa tilavammat aivot. Rakennankin, jotta saan asioita ulos ja päähän tulee tilaa, poika virnistää.
Inspiraatiota Leponiemi saa Lego-kirjoista ja toisten aikaansaannoksia esittelevistä videoista. Reaalimaailmassa liikuskelukin herättää pojan ajatusrattaat.
– Esimerkiksi idea tuoliin ja sohvaan tuli huonekalukaupassa.
Kyllästymisen merkkejä ei leiju ilmassa.
– En ainakaan moneen kymmeneen vuoteen luovu harrastuksesta.
Lapsen harrastus näyttämisen arvoinen
Pelkkä kotinurkissa askartelu ei lopulta riittänyt Leponiemelle. Hän halusi esitellä puuhaansa muille.
– Rakennan omaksi ilokseni, mutta mitä iloa on säilyttää töitä, jos kukaan ei näe niitä?
Leponiemi halusi toisten harrastajien videoiden rinnalle jotain ihka omaansa, joten hän hoksasi lähettää kuviaan Lego Clubiin.
Hän tahtoi näyttää töitään myös kotona käyneille vieraille, mutta tuokiot tuppasivat jäämään tyngiksi. Niinpä tuunailija keksi pystyttää näyttelyn ensin kotiin ja sitten luokkakaverin piirustus- ja maalausnäyttelyn innoittamana Viljakkalan kirjastoon. Areena sukeutui äidin työpaikastakin, jossa poika piti Lego-pajan.
Vanhemmat ymmärsivät puhaltaa tulta lapsen näyttelyhaluun. He eivät suinkaan väheksyneet Lego-rakennelmia, vaikka ne äkkikatsomalta saattavatkin näyttää tavanomaisilta.
– Poika itse määrittelee arvon tekemälleen työlle. Mikään ei ole niin vähäpätöistä, ettei sille voisi antaa arvoa. Se oli perusteluna mahtava, että Jere halusi aikaa ja tilaa näyttää harrastustaan, jotta joku pysähtyisi näkemään ja kuulemaan, äiti Minna Leponiemi sanoo.
Hän toivoo, että kritiikin täyttämässä maailmassa lapset innostuisivat entistä enemmän näyttämään harrastuksiaan muille.
– Näyttämisen myötä lapsi oppii arvostamaan myös muiden tekemistä.
Sitäkään ei voi etukäteen tietää, mihin harrastus johtaa. Siksi kodin on tuettava lasta.
Leponiemi puhkuukin intoa tulla entistä taitavammaksi. Kutkuttava unelmakin kytee mielen pohjalla: isona olisi hienoa olla Lego-suunnittelija.
Jere Leponiemen Legoja nähtävillä Viljakkalan kirjastossa 30. kesäkuuta saakka.
