Asuintalo on Ylöjärven museonmäelle koostetun tilan polttopiste. Siellä nukuttiin, aherrettiin ja ruokailtiin – elettiin. Sinne aina palattiin muista rakennuksista. Talosta on siis luontevaa aloittaa museorakennuksiin kurkistava juttusarja.
Kun astuu Ylöjärven museon päärakennukseen, tuntuu kuin sukeltaisi tästä maailmasta menneisyyteen.
Vanha asuintalo on pohjamalliltaan paritupa, ja tämä kiinnittääkin ensimmäisenä tulijan huomion. Silmiin ei aukea isoa tupaa, vaan eteisessä seisova näkee edessään pienen kamarin, vasemmalla tuvan ja oikealla pirtin.
Tulisijalla varustettu mutta myös ainakin tuohitöitä sisältävä tupa oli pääasiassa miesten valtakunta: he nukkuivat ja touhusivat siellä.
– Pirtti taas oli naisten puoli, museotyöntekijä Heli Haavisto kertoo.
Pirtissä kävijää odottavatkin naisten työvälineet, kuten kangaspuut ja rukit.
1800-luvun lopun tyyliin sisustetussa talossa silmä tarraa pieniin yksityiskohtiin, kuten koristeelliseen peiliin kamarissa.
Tunnelma tummassa ja hämärässä hirsirakennuksessa nappaa mielikuvituksen poluille.
Eheä kokonaisuus esineineen
Talo ei suinkaan ole aina levännyt tässä, Ylöjärven museonmäellä. Vuosia sitten se nökötti Pengonpohjassa.
Historia ei tunne paljoa rakennuksen taustoista, mutta merkkipaaluksi osataan kertoa vuosi 1846. Tuolloin Hempuran talon maalle vuonna 1797 perustettu Korpulan torppa itsenäistyi 170 hehtaarin tilaksi.
Paritupa rakennettiin tuoreelle tilalle 1800-luvun puolivälin tietämillä, alkujaan ilmeisesti syytinkirakennukseksi. Sanalla tarkoitetaan yleensä vanhan isäntäparin ikään kuin eläkkeeksi tehtyä lisärakennusta. Toisaalta Korpulan ensi torpasta ei ole tietoa, joten vuosien mittaan paritupa on voinut toimia itsenäistyneen tilan päärakennuksenakin.
– Talo on ollut asuttuna 1900-luvun alkupuolelle saakka.
Tämän jälkeen tupa oli jonkin aikaa tyhjänä, kunnes se siirrettiin vuonna 1969 lahjoituksena museonmäelle.
Tuvassa Haavistoa kiehtoo ennen kaikkea kokonaisuus.
– Suuri osa esineistä on samalta tilalta kuin talo. Usein kotiseutumuseoissa esineet ovat eri paikoista, hän iloitsee Korpulan kokonaisuuden välittämästä kovin aidosta vaikutelmasta.
Asuintalossa elettiin ja aherrettiin
Paritupa on ollut aikanaan tilan sydän, ainakin jos se on toiminut tilan päärakennuksena.
Siinä on sanalla sanoen asuttu: nukuttu, kokattu, ruokailtu, vietetty iltahetkiä.
– Ei ole tietoa, montako lasta Korpulan tilan perheillä on ollut, mutta oletuksena on, että paljon. Tällaisessa talossa on voinut asua helpostikin kymmenen henkeä, kun on lapset, apulaiset ja monesti sukulaiset, kuten isovanhemmat.
Ahdasta siis oli, vaikka erillinen isäntäparin kamari kieliikin talon olleen kaltaisekseen varsin iso ja vauras.
Jos taloa verrataan ylöjärveläisrakennuksiin yleensä, sitä voikin pitää melko tasokkaana. Pitkään itsenäisenä olleiden talojen rinnalla se puolestaan näyttäytyy näitä vaatimattomampana.
– Itse ehkä mieltäisin rakennuksen ennemmin torpaksi kuin taloksi.
Yleisesti ottaen talo on kuitenkin tyypillinen aikansa edustaja. Noudattelipa se aikansa muoti-ilmiötäkin:
– Kuisteja ruvettiin lisäämään vuosisadan vaihteessa. Tähänkin taloon tehtiin kaareva umpikuisti, Haavisto kertoo ja osoittaa nykyistä, siirron yhteydessä tehtyä neliskanttista avokuistia.
Elämää talossa Haavisto kuvaa työntäyteiseksi.
– Päivä alkoi aikaisin aamulla lehmien hoidolla. Ruoanlaittokin oli hitaampaa kuin nykyisin.
Erityisesti talvella talo sykki elämää. Ulkotöitä oli näet vähemmän kuin muina vuodenaikoina, ja talon lämmössä touhuttiin tavallista enemmän, esimerkiksi puhdetöiden, kuten nikkaroinnin ja ompelun, äärellä.
Talvella tuvassa ja pirtissä myös nukkui koko konkkaronkka. Kesällä leposijoja tarjosivat aitat ja ullakko.
Postilaukku kuiskii menneestä
Elämän täyttämässä tuvassa piisaa sen arkeen liittyvää tavaraa, mutta Haavisto päättää poimia esimerkkiesineeksi posti-Sannan laukun, joka ei suoranaisesti liity tupaan mitenkään.
– Posti-Sanna oli tuohon aikaan monelle ylöjärveläiselle tärkeä henkilö ja yhteyshenkilö alueiden välillä. Hän on myös harvinainen verrattuna talon asukkaisiin, koska hänestä löytyy taustatietoa, museotyöntekijä perustelee valintaansa ja esineen sijoittamista taloon.
Sanna Viheriälehto (o. s. Grönlund) kuljetti postia 1920- ja 1930-luvuilla suuressa nahkaisessa laukussa reitillä Räikkä–Mutala–Sorvajärvi–Takamaa–Räikkä. Loppuvuosina reitti lyheni.
– Miten lyhyt aika siitä onkaan, ja kuinka erilaista elämä on silti ollut!
Päivä posti-Sannana kuulostaa Haavistosta kiehtovalta ajatusleikiltä.
– Hän on ollut rohkea ja sinnikäs, Haavisto kuvaa naisen kulkua säiden ja villin luonnon armoilla.
Päivän tai parin viettäminen talossa olisi sekin kiintoisa, joskin hämmentävä kokemus ihmismäärineen ja sitovine töineen.
– Vaikka tietää, että tekemistä oli paljon, se tulisi silti varmasti yllätyksenä.
