50 vuotta sitten opinahjon tiensä päättänyt Pengonpohjan koulu nostaa kasvatilleen muistot pintaan kuin eilispäivän. Merkkivuoden juhlassa ne kihosivat mieleen kokonaiselle tuvalliselle entisajan koululaisia.
Hilkka Rantala istuu Pengonpohjan koulun alakerrassa pää tulvillaan tarinoita.
Siitä on kymmeniä vuosia, kun hän kulki täällä opintietään, mutta muistot kihoavat äkkiä ja runsaina mieleen.
– Ihan kuin kaikki olisi tapahtunut juuri äsken, hän hymyilee.
Kouluaika painui vankasti mieleen, koska se oli Rantalan elämässä hyvin merkityksellinen jakso.
– Tämä ei ollut pelkästään opinahjo. Täällä sai harrastaa. Aloitin koulun vuotta aiemmin kuin oppivelvollisuus vaati. Kylällä oli sellainen tapa. Lisäksi jo viisivuotiaat lapset kävivät koulussa kuunteluoppilaina.
Kylässä tiivis yhteisö
Rantala kävi koulua Pengonpohjassa 1950-luvulla.
Pienessä koulussa oppilasmäärä oli runsaan parin kymmenen hujakoilla. Välit oppilaiden kesken olivat lämpimät, eikä Rantala muista kiusaamisia.
– Vieläkin moni oppilaista on ystävinäni.
Koululaisia luotsasi Rantalan oppivuosina kaksi opettajaa. Heistä Arvo Vesaa pengonpohjalaiskasvatti kuvaa leppeäksi, Kirsti Merisaloa tiukaksi.
– Sanoisin, että he olivat pidettyjä, ainakin arvostettuja. Kenenkään ei tehnyt mieli tehdä pahoja. Merisalo oli ehdoton auktoriteetti.
Rantala kuvaa Merisaloa suorastaan kylän sydämeksi ja sieluksi.
– Kyläläiset kyselivät häneltä neuvoja. Hän oli linkki Ylöjärven keskustaan.
Tuohon aikaan koko kyläyhteisö oli hyvin tiivis.
– Koulu ja rukoushuone nivoutuivat yhteen. Opettaja Merisalo veti myös nuorisoseuraa.
Erityisesti lukuisat juhlat ovat painuneet Rantalan mielen sopukoihin. Oli kekkeriä äitienpäivänä, keväällä, jouluna…
– Niistä on jäänyt mieleen elämyksellisyys. Koulu oli aina kauniisti koristeltu.
Esimerkkimuistoa Rantalan ei tarvitse kauaa kaivella. Se tulee kuin apteekin hyllyltä ja liittyy – tietenkin – juhlaan.
– 14.4.1957 opettaja Merisalo järjesti rukoushuoneyhdistyksen pääsiäispäivälliset. Järjestelyihin osallistui koko kylä, kymmeniä taloja.
Tästäkin hetkestä mieleen tallentui yhteisöllisyyden tunne mutta myös jokin muu: Opettaja Vesa kirjoitti juhlasta kronikan, ja Rantala, yhtenä tilaisuuden esiintyjänä, sai sen Merisalon allekirjoituksella varustettuna. Moinen henkilökohtainen osoitus oli tuohon aikaan koulutytölle iso juttu.
Pänttäämisestäoppilaan ajatuksiin
Viidessäkymmenessä vuodessa koulumaailma on ehtinyt muuttua paljon.
– Silloin aikanaan koulua arvostettiin, Rantala summaa heti alkuun.
Hän toteaa, etteivät oppilaat nurisseet vaan suhtautuivat koulunpenkin kuluttamiseen myönteisesti.
– Nykyään yksiköt ovat aiempaa suurempia, nainen ynnää.
Eteenpäinkin on menty.
– Aikanaan opetus oli opettajalähtöistä ja kaikki tehtiin yksilösuorituksina. Nykyisin oppilaat tekevät paljon aiempaa enemmän töitä ryhmissä. Myös tietotekniikka on iso muutos. Kaikki ei ole ollenkaan mennyt huonompaan suuntaan oppimisen kannalta. Ennen päntättiin paljon ulkoa, nykyään keskitytään siihen, miten tietoa voi hankkia. Oppilaat osaavat ajatella itse, ja heidän ajatuksensa otetaan huomioon.
Rantala kehuu nykypäivän tiivistä yhteistyötä kodin ja koulun välillä. Vaikka vuosikymmeniä sitten koulu ja kyläyhteisö elivätkin tiiviisti rinnan, ei luotseilla ollut tapana pitää jatkuvaa yhteyttä yksittäisen oppilaan perheeseen.
– Nykyään suhde opettajiin on aiempaa läheisempi. Heitä sinutellaan ja uskalletaan lähestyä.
Vaikka Rantala löytää muutosta parempaan, hän ei silti luopuisi entisajan koulukokemuksistaan.
– Joskus tulee fiilis, että pieni koulu oli jotenkin isoa persoonallisempi.
Tarinat virtasivat kokoontumisessa
Pari viikkoa sitten Pengonpohjan opintiemuistoja veresti moni muukin kuin Rantala.
Koululle kokoontui puolensataa opinahjon entistä oppilasta, kun sen sulkemisesta oli tullut kuluneeksi 50 vuotta.
Kokonainen iltapäivä kului ohjelman ja jälleennäkemisen ilon merkeissä. Ensin kuunneltiin saarna rukoushuoneessa, sitten herkuteltiin ja viihdyttiin koulun vanhoissa huoneissa.
– Oli todella mielenkiintoinen kierros, kun jokainen sai kertoa elämästään.
Muistoja virisi kaikilta. Mieleen kihosivat niin lukuisat retket kuin opettajan luokkaan tuoma televisio sekä Ylen Kouluradio – ja sen tekoon osallistuminen.
Vaikka Rantalan tarina-aitta on runsas, nostivat tovereiden muistelot hänenkin mieleensä jo unohdukseen hautautuneita juttuja.
Nainen kuvaa tilaisuuden tunnelmaa leppoisaksi ja välittömäksi ja elämystä huippuhienoksi.
– Jotain kertoo, että niin moni kynnelle kykenevä osallistui juhlaan.
Kuinka koulutalon käy?
Pengonpohjan koulun kohtalo hirvittää opinahjon entistä kasvattia, vaikka Rantala ei Viljakkalan asukkina lukeudukaan paikan aktiivisimpiin käyttäjiin.
Naisen mielestä on mieletöntä, jos kaupungin myyntiin panema rakennus kaupataan muulle kuin taloa kohtaamispaikkanaan pitäneelle Pengonpohjan kyläyhdistykselle.
– Nykyään puhutaan yhteisöllisyydestä ja sitä yritetään vääntää sinnekin, missä sitä ei ole. Täällä olisi tila ja sitoutuneet ihmiset, ja sitten yhteiskunta veisi täältä mahdollisuuden yhteisöllisyyteen. Aivan nurinkurinen tilanne, Rantala puhisee.
Hän ei liioin usko, että talon myyminen ohi kyläyhdistyksen kohentaisi kummoisesti kaupungin rahakirstua.
– Jossain tulee takaisin, jos kaupunki suhtautuu myönteisesti kyläyhdistyksen toimintaan.
