Alkavat taas meidän laadukkaan jalkapalloilun ystävien kissanpäivät.
MM-turnaus tosin herättää aina kaikenlaiset mielistelijät, glory hunterit ja poliittisten pojojen metsästäjätkin, mutta eipä heistä sen enempää.
Turnaus joka tapauksessa herättää suuria intohimoja ja synnyttää tarinoita. Sallinette tai ette, mutta kerron tässä muutaman omakohtaisen MM-jutun.
Maalla kun lapsuuteni vietin, vieläpä korkealla mäellä ja sähkölinjan päätetalossa, ukkospilvien pelko oli ainainen vieraamme.
Kesällä 1974 satoi ja jyrisi tuon tuostakin – myös MM-finaalipäivänä 11.7. Kävin varmaan viiden minuutin välein ulkona kurkkimassa, nouseeko idän suunnalla muhinut pilvi päälle vai ei.
Jos olisi noussut, telkkarin johdot olisi pitänyt repiä irti seinästä. Maalivahti Sepp Meier piti Saksan liittotasavaltaa pystyssä toisen jakson ja taisi samalla työntää isolla hanskallaan pilveä, sillä ilotulitus alkoi vartti pelin päättymisen jälkeen.
Juoksentelin kaatosateessa iloisena Saksan mestaruudesta, vaikka pelottikin niin pirusti.
Neljä vuotta myöhemmin en ollut yhtä onnekas. Ukkonen murisi paljon kauempana, kun katsoin muistaakseni Unkarin ja Ranskan peliä.
Naps, ja kuvaruutu mustaksi. Oli viikonloppu, joten korjaajaa piti odottaa pari päivää. Kävin vilkaisemassa pelejä russakoita vilisseessä naapurissa Naskali-nimisen schäfernartun tuijottaessa herkeämättä, tekisinkö jonkin väärän liikkeen.
Kävin autokoulua alkukesästä 1982, ja odottelin ajovuoroani iisalmelaisen huoltoaseman nurkkapöydässä. Sain seurakseni rinnakkaisluokalla olleen tytön, jonka kanssa en ollut puhunut koskaan sanaakaan.
Ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, kun likka avasi suunsa ja antoi tulla puolen tunnin esitelmän edellisillan otteluista. Olimme jyrkän yksimielisiä siitä, että Diego Maradona on yhtä aikaa loistava pelaaja ja surkea pelle.
Joskus on mietityttänyt, olisiko kyseinen punapää halunnut jutella enemmänkin ja muustakin.
Kului neljä vuotta, ja meillä tehtiin remonttia. En millään olisi jaksanut valvoa öitä Meksikon MM-tapahtumia tiiraten, mutta sitten putosin lautakuorman päältä, ja nyrkinkokoinen kivenmurikka jäi selkäni alle.
Parin murtuneen kylkiluun etuna oli se, että kun nojatuolissa sopivan asennon etsi, ei taatusti nukahtanut.
Kesällä 1990 innostuimme seitinohuesti juop… irrottelemaan työkaverin luona. Kahden ja puolen vuorokauden session jälkeen kotiin palattuani totesin, että vihreäpaitainen Egypti pelaa punahousuista Irlantia vastaan kirkkaanpunaisella ruoholla.
Että semmoista tällä kertaa, ajattelin ja menin nukkumaan. Värit olivat onneksi yhtä pielessä seuraavana aamunakin.
Menin naimisiin 4.7.1994. Pakolliset muodollisuudet selvitettyäni heitin puvun horpottiin ja junttauduin Saksan paidassa Rosendahlin alapubiin katsomaan, miten Belgia kaatui 3–2.
Kaksi vuotta myöhemmin juhlinkin EM-kultaa taas poikamiehenä.
Ranskan-turnauksesta 1998 minulla ei ole muistoja, mutta juhannuksena 2002 seurasin Ranskan Annecyssa puolivälieriä Englanti–Brasilia ja Saksa–USA.
Muuten pukeuduin Suomen yleisurheilumaajoukkueen asuun, koska olin matkassa porukan tiedottajana Euroopan cupin superliigassa. Tietysti piti vaihtaa taas pelipaita ylle ja sulkeutua hotellihuoneeseen.
Ranskalaisia turnaus ei enää silloin kiinnostanut, koska puolustava mestari oli jäänyt alkulohkoon.
Kesällä 2006 selostin puhelimella Saksan ja Argentiinan puolivälierän rankkarikilpailua Kööpenhaminan lentokentällä konetta odotelleille kollegoilleni.
Kuulemma olin parempi kuin Mertaranta.
Neljä vuotta sitten ajelin kaikessa rauhassa SM-viesteistä Pedersörestä odotellen, milloin Espanja niittaa pallon ykkösinhokkini Hollannin verkkoon.
Niin tapahtui sekunti sen jälkeen, kun oli avannut töllöttimen kotonani. Panepa siihenkin äkkipoika 290 kilometrin ajon ajoitusta suunnittelemaan!
Jotain erikoista pikkuhauskaa tai -tuhmaa tapahtuu tämänkin turnauksen aikana. Pelit kuuluvat niin olennaisena osana arkipäiviin, että jossain kohtaa syntyy taas muisteltavaa.
Sen vielä sanon, että antakaa sydämenne valita suosikkinne. Niin tein aikoinani minäkin, eikä katua ole tarvinnut.
