Tanssiteatteri MD:n nykytanssifestivaali Tanssi virtaa Tampereella toi paitsi kotimaisia esiintyjiä myös vieraita Ruotsista, Australiasta, Ranskasta, Sveitsistä ja Saksasta. Ruotsalaisen Peter Svenzonin ryhmässä tanssii MD:n riveistä tuttu Ville Oinonen, ja australialainen koreografi Rosalind Crisp aukaisi työpajansa pian festivaalien jälkeen.
”On ollut kuuma, tosi kuuma, ja teillä on vääränlainen ihokin tällaiseen paahteeseen…” Tähän tapaan aloitti ranskalainen puhetyöläinen Andrew Morrish koomisen osuutensa festivaalien päätöspäivän odotetussa improvisaatioteoksessa No-one will tell us…
Morrish uteli katsojien unelmia, ja itse hän tunnusti unelmoivansa valkoisesta joutsenesta. Hyvin oli Morrish Suomessa pitämänsä puheen suunnitellut.
Australialaisen koreografi-tanssija Rosalind Crispin teosta värittää Morrishin lisäksi sveitsiläisen rockmuusikko Hansueli Tischhauserin elektroninen kitara. Miehellä on lavalla välillä rokkarin elkeet, välillä roolina on Crispin tanssin tukeminen.
Paljasjalkainen kvartetti heittäytyy aistit avoimina hetkeen ja tekee jokaisesta kohtaamisesta erilaisen, koska lopputulosta ei ole ennalta määrätty. Esiintyjillä on vain aikaan ja paikkaan rajatut roolit. Muu sisältö syntyy kussakin esityksessä.
Crispin tanssi alkaa kohdelampun alta ja kasvaa teoksen edetessä. Hänen liikekielensä ei puhu suorilla linjoilla tai pehmeillä ja pyöreillä kaarilla. Hänen liikeratansa eivät ole ennustettavia, ja liikkeet ovat useimmiten nykiviä ja kulmikkaita. Crisp on välillä kuin kotelostaan murtautuva perhosen toukka tai kuin se Morrishin ihailema, lentoon pyristelevä kansallislintumme.
Teoksen alkuperäinen nimi No-one will tell us when it’s the end of the world lyheni lopulta nykyiseen muotoonsa. Silti tekijät kehottavat meitä elämään tässä ja nyt.
Improvisoinnin etuna on ajankohtaisuus. Andrew Morrish patistikin yleisöä suuntaamaan suoraan vaaliuurnille sunnuntaisen esityksen päätyttyä.
Minä olen muistanut
Muistatko, miten lapsena laitoit kätesi kuumalle hellalle ja poltit sormesi?
Kehoosi tallentunut solumuistisi kyllä muistaa. Ja oppii tapahtumasta jotain.
Jokainen meistä kantaa elämänsä varrelta muistoja, joista on tullut käytösmalleja. Näin kertaamme yhä uudelleen menneisyydessämme tapahtuneita asioita.
Ruotsalainen koreografi-säveltäjä Peter Svenzon osoittaa teoksessaan I Remember, että muistot eivät ole suljettuina aivojemme tallelokeroon vaan että kehomme muistaa asiat, jotka luulemme jo unohtaneemme. Ja meillä on monta tapaa muistaa.
Svenzonin visuaalinen mielikuvamatka sukeltaa kehon sisälle, tarttuu solumuistoihin, kamppaa loogisen aivolohkon ja päästää kehon tallenteet iholle. Myös yleisö otetaan hauskalla tavalla mukaan teokseen.
Svenzon kysyy myös, häviääkö minuus, jos menetämme oman muistimme. Tätä on joutunut moni vakavan onnettomuuden uhri miettimään muistin nollannuttua täysin.
Muistot ryöpsähtelevät tanssissa aikaa määrittävinä ja teoista kertovina liikkeinä. Jokaisella muistolla on oma tunteensa ja liikkeensä. Ikävä muisto voi olla raskas laahus, joka painaa perässämme loputtomiin.
Ryhmän työskentely on komeaa katsottavaa: fyysistä, tarkkaa ja terävää. Tässä teoksessa miehet saavat olla lempeitä ja hellyyden kipeitä, naiset riuskoja ja vahvoja. Koreografia ovat inspiroineet sekä klassinen että moderni tanssi ja taistelulajit. Taiteilijan breakdancetanssijan tausta on sekin nähtävissä.
Esitystä tukevat hienolla tavalla Ludde Falkin valot ja videot sekä erinomaisesti luotu musiikki, joka kumpuaa elektronisesta maailmasta.
Kommentointi on suljettu.