Kädentaitokurssit ovat opiskelijoiden riemua, mutta yhtä lailla niistä nauttii opettaja. Ainakin silloin, kun luotsi on sydämeltään opin jakaja.
Kädentaitojen opettaja Rauni Rauthovi katselee kurssilaistensa töitä hymy huulillaan.
Hän aprikoi, mistä aloittaisi kevätnäyttelyn esittelyn. Niin monenlaista kun on ehditty tehdä.
Hetken tiirailtuaan hän valitsee hopeakurssilaisten lusikoista tekemät korut.
– Tämä on meille ihan uusi juttu, hän intoilee.
– Olemme käyttäneet kaikkia lusikan osia, hän sanoo ja osoittaa esimerkiksi lusikan kuppiosasta tehtyä kukkamaista riipusta ja varsiosasta tehtyä kalan hahmoista solmioneulaa.
– Sanon kyllä, että näissä on ihan hirveä työ, hän toteaa ylpeänä oppilaistaan.
Uudistuminen virkistää
On kurssilaisten kanssa tehty muutakin uutta kuin hopealusikkakoruja.
Tuoreita tulokkaita ovat esimerkiksi helmihuivit ja kuvansiirtotyöt, joissa vanhat valokuvat komeilevat kankaille ja kynttilän pintaan kopioituina.
Rauthovi uudistaakin aina kurssejaan, vaikka niillä on toki vuodesta toiseen toistuva runko ja satsi entuudestaan tuttuja töitä. Varsinkin Luovat kädet -kurssilla ohjelmakaavasta voidaan poiketa, kun taas hopeatöissä on alkuun edettävä tiettyjen askeleiden mukaan.
– Hopeatöissä on kasvatettava ensin perustaidot. Vasta sitten työskentelyyn tulee omaakin.
Luovat kädet -kurssillakaan ei heittäydytä täysin vallattomiksi ja tehdä työpajatyyliin kuka mitäkin.
– Kurssin tarkoitus on, että tietyt taidot karttuvat kaikille.
Jo kahdeksatta vuotta Luovat kädet -kurssia opettava Rauthovi tuumaa, että on hänenkin kannaltaan mielekästä, ettei vuodesta toiseen hinkata tismalleen samoja juttuja.
– Ihmiset vaihtuvat ja ohjelma vaihtuu. Ei tule tilannetta, että homma kävisi tylsäksi.
Ideoita uuteen Rauthovi saa kädentaitolehdistä ja messuilta.
– Oikeastaan kaiken vapaa-aikani seuraan uusia juttuja sieltä täältä, siellä, missä liikun.
Trendejäkin opettaja seuraa. Muotivastaisuutta hänessä ei ole.
– Yritän itsekin vähän pysyä trendeissä mukana.
Myös kurssilaisilta lentää ehdotuksia. Sellaisen pohjalta syntyi tänä vuonna joukko lampunvarjostimia.
– Olen itse tehnyt lampunvarjostimia, mutta aiemmin en ole teettänyt niitä. Joku kurssilaisista vain sanoi, voitaisiinko tehdä varjostin, kun hänellä on vanha kehikko. Ja lopulta kaikki tekivät varjostimen, luotsi hymyilee.
Toisaalta kurssilaiset kaipaavat myös edellisvuosilta tuttuja töitä. Ja saa uutuuden tuulahdusta varioimalla perusjuttujakin.
Toisten luovuus innostaa
Käsityöt mielletään usein jutuksi, jossa ihmisen oma tekemisen palo ja luovuus roihuavat. Opettajana Rauthovin on seurattava vierestä, kun muut tekevät, mutta se ei tätä käsityöihmistä haittaa.
– Olen sielultani opettaja; haluan antaa oppia.
Opettaminen tuottaa Rauthoville mielihyvää, kun opetettava onnistuu ja on hyvillään työstään.
– Aina esimerkiksi värit eivät tietenkään ole minun mieleeni, mutta kun ne miellyttävät asianomaista, olen tyytyväinen.
Rauthovi selittää, että kurssilaisen onnistuminen on merkki myös hänen onnistumisestaan.
– Olen onnistunut motivoimaan kurssilaisen ja opettamaan hänelle taitoja niin, että työstä tulee kunnollinen.
Rauthovin mielestä opettajan on ehdottomasti oltava itsekin luova. Luovuutta ei voi jättää vain opetettaville.
– Aika lailla kurssilaiset kärsisivät, jos opettajalla ei olisi luovuutta. Usein mietimme yhdessä, mikä olisi esimerkiksi sopiva väri tai muoto. Luovuuden on välityttävä molemmin puolin.
Opettaja voi lennättää luovuuttaan auttamisen rajoissa. Tekijän saappaisiin hän ei voi tunkeutua.
– En mene kurssilaisen edelle, paitsi silloin kun hän pyytää. Kiskon kunkin luovuutta esiin. Kurssilaiseni ovat kyllä itsenäisiä. Heillä on hyvät ajatukset ja suunnitelmat.
Rauthovi nauttii toisten luovuuden katselemisesta. Toisten aikaansaannosten näkeminen tuottaa luotsille jopa saman tunteen kuin hänen omien kättensä jäljen ihailu.
Se ero naisella on itse tekemiensä töiden ja toisten töiden seuraamisessa, että toisten lopputuloksista ei synny sitä huojennusta, joka omien töiden onnistuminen tuottaa jännityksen jälkeen.
– Mutta onnistumisen ilo on molemmissa sama.
Opettaminen ei ime Rauthovin luovuutta kuiviin. Sitä riittää vapaa-ajallakin.
– Minulla on aina jokin kudin telkkaria katsellessa. En tiedä, mistä luovuutta riittää. Se on luonne, osa ihmistä.
Näyttely kuin kevätjuhla
Näyttely on kurssilaisille hetki, jolloin he saavat nähdä ja näyttää muille, mitä ovat saaneet aikaan.
Rauthovi kokee, että hetken tuntu on opettajalle sama kuin kurssilaisillekin.
– Kyllä se on sellainen vuoden saldo.
– Minulta aina kysytään, mitä me kursseilla teemme. Näyttelyssä on nyt näytillä, että tätä me teemme.
Kun kurssilaiset näkevät työnsä tuloksen, opettaja näkee opetuksensa jäljen.
– Näen, että oppi on mennyt perille.
Kurssilaisilla on näyttelyn töihin erityinen suhde: ne ovat aherruksen tulos ja tuntuvat siten kovin rakkailta.
Mutta ei opettajankaan suhde töihin ole yhdentekevä. Rauthovi haluaa tallettaa itselleenkin tärkeät työt muistoihinsa ja siksi valokuvaa ne kaikki.
– Joka kerran, kun kurssit loppuvat, tuntuu muutaman päivän kuin olisin tyhjän päällä.
Valokuvat töistä sekä ylös kirjatut kurssilaisten yhteystiedot sekä päiväkirjamerkinnät häivyttävät tyhjyyden tunnetta: taakse jäänyt ei ole tyystin poissa.
Rauthovi osaa iloita toisten töiden näyttelystä täysin palkein. Hän on saanut omat näyttelyhetkensä yksityisnäyttelyissään. Sitä paitsi hänestä ei olisi edes luontevaa tuoda omia töitään kurssilaisten aikaansaannosten sekaan.
Opettajan suhde kurssinäyttelyyn on sikälikin erikoinen, että luotsi on sen järjestelyistä vastuussa. Lankojen pitäminen käsissä ei kuitenkaan syö luovuuden tunnelmaa vaan pikemmin sinetöi työn.
– Näyttely tuo pisteen i:n päälle. Kun olin opettajana yläasteella, vuosi päättyi kevätjuhlaan ja Suvivirteen. Näyttely on minulle kurssin päätös; se on minun kevätjuhlani.
Tampereen seudun työväenopiston Luovat kädet -monitaitokurssilaisten ja hopeatöiden jatko-opiskelijoiden kevätnäyttely Koulutuskeskus Valossa 12:nteen toukokuuta klo 14:ään saakka. Avoinna arkisin klo 8–16 sekä viikonloppuisin tapahtumien yhteydessä.
