Lievästi jännittäviksi äityneiden Liigan pudotuspelien aikoihin mietiskelin useitakin kertoja, onkohan yksi urheilun olennaisimmista taidoista kuolemaisillaan sukupuuttoon. Nimittäin häviämisen taito.
Se on yksittäiselle urheilijalle, hänen joukkueelleen ja valmentajalleen kuin myös taustajoukoilleen ja kannustajilleen yhtä tärkeä kuin taito voittaa.
Klisee peiliin katsomisen tarpeellisuudesta on puhki kulunut mutta pätee edelleen. Silloin kun tulee turpaan – niukasti tai kunnolla – syyllinen yleensä kurkistaa kuvastimesta.
Yhtä suuri syntipukki löytyy vierestä: vastustaja.
Jonkin Tappara–Lukko-välierän jälkeen kysyin raumalaisten valmentajalta Risto Dufvalta, mikä oli syynä vaikeuksiin voitetun ottelun yhdessä erässä.
– Sehän siinä hankalinta on, että suurin syyllinen oli Tappara, Dufva hymähti.
Ihan samaan eivät kaikki näiden ikimuistoisten pleijareiden aikana yltäneet.
Pääkaupunkiseudun sensaatiomedia löi putkikatseisella sykkeellä rumpua pohjoisen poikien puolesta ja sai lopulta haluamansa.
Kärpät olikin viiksikarvan verran Tapparaa parempi ja ansaitsi mestaruutensa.
Myönnän, että potutus oli lauantai-iltana luokkaa ääretön potenssiin Aaltonen, mutta kyllä se siitä helpottui inasen, kun otin käteeni kirjan Leiri 14 – pako Pohjois-Koreasta.
Asiat loksahtelivat paikoilleen ja asettuivat mittasuhteisiinsa.
Joukkueurheilijalla on tappion hetkellä hieman useampi selviytymiskeino kuin yksilölajin edustajalla.
Pelaaja voi aina käyttää monikon ensimmäistä muotoa tyyliin ”emme olleet alussa hereillä” tai ”annoimme liikaa tilaa”.
Siihen päälle itselohdutusta seuraavaan peliin ja vaikka kauteen viitaten ja muiden mukana ulos jälkiverryttelemään tai saunailtaan.
Mitä sanoo kympin juoksija, joka on kytännyt liian kauan ehtimättä loppukirin alkaessa kärjen tahtiin tai laukannut hermostuksissaan jalat altaan jo ensimmäisillä kilometreillä?
Kun hän kohtaa haastattelijoiden parven, juoksupaidan olemattomasta hihasta on vaikea vetäistä samanlaisia kortteja.
Toki juoksija voi olla rehellinenkin ja sanoa, että tein taktisen virheen, mutta siitä seuraa virheen syiden minuuttitolkulla jankkaaminen, vaikka tuskin juoksija itsekään niitä osaa kertoa.
Siinä, missä pelaajalla on aina vertaistukiryhmä koolla heti pukukopissa, yksilöurheilija joutuu välittömästi hyeenan hampaisiin ja jää sen jälkeen yksin.
Voihan henkilökohtainen valmentaja olla tukena matkalla stadionilta hotelliin tai kotiin, mutta jutut ovat yleensä siinä vaiheessa vähissä.
Kotimaan mediassa raflaavasti otsikoituja juttuja sen sijaan on kaikkien saatavilla jo siinä vaiheessa, kun urheilija pääsee suihkuun.
Häviämisen taidon omistavan joukkueurheilijan tunnistaa siitä, ettei hän yritäkään nostaa koko maailmaa harteilleen.
Kuitenkin jos on tullut iso perskohtainen virhe, hän myöntää sen eikä väännä asiasta väkisin vitsiä.
Yksilöurheilija ei sorru olis kyllä pitänyt -linjalle vaan kertoo tiivistetysti näkemyksensä tapahtumista. Liian yksityiskohtainen tai leväperäinen kommentointi tulkitaan välittömästi selittelyksi.
Itkeminen ei ole huonon häviäjän merkki, vaan asia on juuri päinvastoin: päälleliimattu hekoheko-touhu on sitä.
Kiroileminenkaan ei välttämättä ole huonon häviäjän tunnus, sillä senkin voi tehdä tyylikkäästi. Mieluummin yksi järeä ärräpää kuin kymmenen v-alkuista.
Itsehillintäkurssi voi olla joillekuille tarpeen, mutta kenenkään ei pidä opetella ulkoa mantroja tappion varalle.
Kun jokainen osapuoli kävelee tulostaulun ja peilin eteen rehellisesti, tappion kestää ilman kallonkutistajien kriisiapua.
Voittaminen taas voikin olla hieman tätä vaikeampaa.
