Taas kerran tuli huokaistua, että on se hyvä, kun olympiakisat ja muutamat muutkin tärkeimpien urheilumuotojen arvokilpailut näkyvät sekä kuuluvat Yleisradion kanavilla!
Kahden viikon ynnä kolmen viikonlopun sohvaurakka Sotshin äärellä otti istuma- ja selkälihaksiin, mutta palkitsi huimilla elämyksillä ilman mainoskatkoja ja vain ”omien” lajien pakkosyöttöä.
En väitä viittaavani mihinkään Ylen naapurikorttelissa Helsingissä operoivaan kaupalliseen yhtiöön, mutta voittehan te niinkin rivien välistä lukea.
Kun piti telkkarin ja tietokoneen yhtä aikaa auki, pysyi taatusti kärryillä, mitä Mustanmeren rantamaisemissa ja Kaukasuksen vuorilla tapahtui.
Meni niin yli odotusten, että maksan hyppien ja laulaen Yle-veroni. Tai laatuahan tuota osasikin siltä firmalta ja noilta tekijöiltä odottaa.
Yle on pilannut muuten parhaan televisiokanavansa profiloimalla sitä tekopirteäksi teinihömpäksi, mutta onneksi sieltä tulee runsaasti urheilua.
Laatua löytyykin muissa ohjelmissa nykyään eniten Yle Femiltä, joka oli valjastettu toiseksi olympiakanavaksi, ja hyvin toimi niinkin.
En ole nähnyt ainuttakaan ruotsinkielisen väestönosan marmattavaa kirjoitusta tai kuullut haukkuja siitä, että heidän kanavansa uhrattiin urheilun alttarille.
Väitän, etteivät suomenkieliset olisi suhtautuneet vastaavaan tilanteeseen yhtä joviaalisti, vaikka varmasti rannikkoruottalaisissakin on heitä, joiden mielestä olympia-aika merkitsee kahta ja puolta viikkoa helvetissä.
Tein jälleen hiihtokilpailuja katsellessani niin, että valitsin selostuskieleksi ruotsin, koska Leif Lampenius nyt vain on mielestäni parempi selostaja kuin Jussi Eskola.
Johtuneeko savolaisista juuristani vaiko mistä, mutta kuuntelin myös naisten kiekkopeleissä – ja osassa miestenkin – mieluummin Nichlas Henrikssonia på svenska kuin Kaj Kunnasta på finska.
Sotshin paras vitsi tosin lipsahti Kunnakselta, joka kukkui kolme kertaa Sveitsin naisten tehtyä pronssiottelun voittomaalin Ruotsin verkkoon.
Ikävä kyllä, seurasin sitä lääkärin odotushuoneessa ja repesin totaalisesti. Siis kuvainnollisesti sanottuna.
Kommentaattorien ja asiantuntijoiden käyttö jakoi mielipiteitä. Tampereella kylässä piipahtanut poikani kummisetä parahti: ”Sinne oli varmaan raahattu sata ihmistä puhumaan, eikä se ole halpaa lystiä!”
Ei varmaan ollutkaan, ja puolet olisi riittänyt. Ei jokainen jääkiekkopeli ole arvoturnauksissakaan niin tärkeä, ettei sitä voisi jättää analysoimatta puhki.
Kahden ammattivalmentajan yhtäaikainen käyttö ei ole enää tavallisen katsojan, vaan lajissa syvällä olevien ihmisten palvelemista.
Enkä ihan vakuuttunut ole hiihtokommentaattorienkaan tuomasta lisäarvosta, jos joka mutka luonnehditaan sataan kertaan – tai jos homma menee selostajan kikatteluksi apumiehen sutkauksille, kuten alppipuolella nyt meni.
Hiukan harvinaisten urheilumuotojen, kuten curlingin hienouksien selvittäminen asiantuntijan suulla on tietysti tarpeellista.
Nämä nyt ovat niitä pikkujuttuja, joista riittää mielipiteitä yhtä paljon kuin niiden lausujiakin. Ne himmensivät Ylen valtavan olympiaurakan kokonaiskuvaa vain kosmeettisesti.
Mitä taas omalla tyylillään avajaisia, päättäjäisiä ja vissiin yhtä kiekkopeliä kommentoineeseen Ville Haapasaloon tulee, en yhdy lainkaan hänen kritisoijiinsa.
Haapasalon raakaan votkaan menevä olemus tietysti ärsyttää pikkusormi pystyssä viinejään maistelevia keekoilijoita, mutta minä pidän hänestä paljon.
Hänen, Niki Juuselan ja Muksis-maskotin Toisenlainen Sotshi -tuokiot kirkastivat pilvisenkin päivän.
Varmaan Haapasalokaan ei ollut Ylelle kovin halpa apulainen, mutta joka kopeekkansa hän ansaitsi.
