Ylöjärvellä asuvan, eläkkeelle jääneen arkkitehdin Antti Katajamäen luovasta lähteestä kumpuaa muutakin kuin kuvia. Mies kirjoitti runokirjan Tampereen Pyynikillä viettämistään lapsuusvuosista. Noista vuosista 1942–1952 palautuivat miehen mieleen niin lapsuuden riemut kuin sodan hurjuus.
Antti Katajamäen kirja sai alkusysäyksensä kuvasta. Tai kuvista.
Mies työsti kuvakollaasia elämästään. Hänellä oli hyppysissään toistatuhatta valokuvaa.
– Olin saamassa ensimmäistä luonnosta valmiiksi, kun pysähdyin katsomaan alkuosan kuvia. En tiedä, miksi sinä päivänä niiden sijoitus tuntui yrittävän sanoa minulle jotain, mutta ne katsoivat kysyvinä. Se kiusasi minua. Päivä oli normaali, mutta jokin yritti kuin kuiskata minulle: ”Missä me olemme?”
Seuraavana päivänä edellispäivän tunne piti miestä yhä otteessaan ja samat kysymykset kuiskivat.
Mies ajoi puolisonsa kanssa Tampereen Pyynikille Minna Canthin kadulle, miehen lapsuusmaisemiin.
Perillä pari nousi autosta ja mies kysyi vaimoltaan, missä kaikki ovat. Vaimo hämmästeli, mitä mies tarkoitti.
– Toistin kysymyksen, missä on se maailma, jota elin. Minne se maailma on mennyt? Onkohan sinne ovea, joka olisi edes raollaan? Seisoimme puiston päässä. Aika pysähtyi. Siitä alkoi tiedon kerääminen. Löytäisinkö vielä jotain?
Niinpä pieni osa elämän kuvakollaasista sai myös sanallisen muodon. Syntyi runokirja Eräs maailma Minna Canthin kadulla 1942–1952, jonka Katajamäen yritys taannoin julkaisi.
Kaikki alkaa kuvasta
Arkkitehdin päässä kuva ja sana kietoutuvat toisiinsa.
Miehen luovuus kukkii kuvina hänen mielessään. Niistä syntyvät niin arkkitehdin piirustukset kuin tekstitkin.
– Kun suunnittelin Tampereen yliopiston Pinni A:ta ja Pinni B:tä, oli kohteista selvä kuva päässäni. Kuljin talon käytävillä, tarkastelin erilaisia detaljeja ja mietin, mikä sopisi ja mikä ei, ilman että olin viivaakaan piirtänyt. Usein vapaa-aikanakin kuljeskelin tuntikaupalla ajatusmaailmassani. Talo tarkentui koko ajan, ja se oli suhteellisen valmis aloittaessani piirustustyön. Samaa menetelmää käytän kirjoituksissani.
Kukin sana synnyttää arkkitehdin mieleen kuvan, ja lause tai virke muodostaa näkymän. Runot syntyvät kerralla, kuvien pohjalta.
– Tavallaan tapahtuma muodostaa eteeni filminauhan, josta saan kirjoittamani tekstin.
Miehen tapa tuottaa tekstiä ja ajatella sopi myös hänen työssään pitämiinsä luentoihin. Hän ei koskaan kirjoittanut puhumisiaan etukäteen valmiiksi. Hän käytti diaesitystä ja pyrki sen avulla vapaaseen ilmaisuun.
Mies ei ole harrastanut kirjoittamista aina. Työ arkkitehtinä nosti kirjoituskynän hänen käteensä.
– Arkkitehdin ammatissa kirjoitetaan paljon rationaalista tekstiä, mutta osa meistä kirjoittaa kohteisiin liittyvää symbolista ja fiktiivistä tekstiä.
Sanallinen luovuus syttyi myös Katajamäessä, ja yhä eläkepäivillään mies kirjoittaa runoja ja muuta luovaa tekstiä.
Lapsuus taipui lyriikaksi
Runoteoksen, pienen elämäkerran, kirjoittaminen vei noin kaksi vuotta.
Apunaan Katajamäki käytti lapsuutensa ja nuoruutensa päiväkirjoja, leikekirjoja, muistiinpanoja ja tietysti kuvia.
– Ne loivat faktarungon, mies taustoittaa.
Kirjoitusprosessi sujautti miehen lapsuutensa mielenmaisemiin.
– Muistot palasivat voimakkaina, ja tunteiden kirjo ei tarvinnut muuta kuin sodan jaloista kahlaavan pikkupojan ja hänen selviämisensä siitä, mitä maailmalla oli tarjottavana.
Kirja sukeltaa niin lapsuuden iloihin kuin sodan painavaan ilmapiiriin.
– Tapahtumat olivat silloin niin rajut, että ne porautuivat lähtemättömästi mieleen. Kaikki on nykyään toisenlaista. Asioiden vaikeudesta ei tiedetä mitään.
Kynäniekka kirjoitti teoksensa kahdessa osassa.
– Kun kirjoitin varttumistani seuraten, tauko auttoi arvioimaan kuvausta kokonaisuudessaan.
Miehen kirjoitusotteen lähtökohtana on havainto kielellisen ilmaisun muutoksista.
– Maailma on yhtäkkiä muuttunut melodisesta soinnusta kovuudeksi ja aiempaa brutaalimmaksi ilmaisuksi. Ajatellaanpa taitavia, riimitettyjä, kauniita ja sääntöjä noudattavia sanajonoja, kuten ”lähdin minä kesäyönä käymään”, verrattuna aikamme rokki- ja punkkimeluun, ”pang, pang, pang”.
Runoteoksensa Katajamäki puki lyyriseksi proosaksi.
Kotiseudun syliin
Miehen juuret kietoutuvat sekä Tampereelle että Ylöjärvelle.
Katajamäki syntyi Tampereella vuonna 1938. Lapsuusvuodet kuluivat Pyynikillä vuoden 1939 alkuun asti. Kun sota syttyi, perhe muutti kesäpaikkaansa Ylöjärven Tupsuniemeen.
Sodan jälkeen perhe palasi Pyynikille, Katajamäen runokirjan kuuvaamiin Minna Canthin kadun maisemiin, kunnes osoite muutaman vuoden kuluttua siirtyi Amuriin.
Kesät Katajamäki vietti Tupsuniemessä. Paikka oli Katajamäelle tärkeä – tästä kielii jo se, että mies kutsuu suvitienootaan paratiisikseen ja toiseksi kodikseen. Hän toteaa, ettei mikään paikka voittanut Tupsuniemeä kesäisin.
Katajamäki kuvaa teoksessa käsittelemiään lapsuusvuosia elämänsä eniten virikkeitä antaneeksi ajaksi.
– Sota ja sitä seuraava uudelleenrakennus yhdisti meidät kaikki silloin eläneet. Se oli pelon ja seikkailun aikaa pienelle pojalle. Aika on nyt koskettavia muistoja. Minna Canthin kadun alue oli paras mahdollinen paikka pienen pojan kasvaa.
Niin kaupunki kuin kesäpaikka olivat täynnä virikkeitä, Pyynikki metsineen ja kesäpaikka maaseutuineen.
Katajamäki muutti Helsinkiin vuonna 1963 mutta palasi Ylöjärvelle 1980-luvun alussa.
– En koskaan mielessäni asettunut asumaan Helsingin seudulle, ja se oli suuri päivä, jolloin olin takaisin kotiseudullani.
Katajamäen lapsuusvuosina Ylöjärven maisemat olivat maaseutua. Aikuisvuosinaan hän on nähnyt, kuinka Ylöjärvikin kehittyy kaupungiksi.
– Ylöjärvelläkin muutokset vain nopeutuvat. Mietin usein, missä menneet maailmat ovat.
Vuosista Tampereella syntyi runokirja. Voisiko sellainen syntyä myös elosta Ylöjärvellä?
– Kukapa tietää.
