Tavoistani rankasti poiketen minä laitoin erään iltapäivälehden toimittajalle palautetta. Minä en pitänyt siitä, että hän kutsui kirjaani nimikkeellä ”paljastuskirja avioliitosta”. Kerroin, että jos hänellä ei ole aavistustakaan aiheesta, josta kirjoittaa, niin hän voi vaikka opetella käyttämään hakukone Googlea. Kerroin myös hänelle, etten ole sen tyyppinen ihminen, joka kirjoittaa paljastuskirjoja, vaan aivan toisen tyyppinen kotka. Sitä hän ei voinut toki mistään tietää, sillä emme olleet koskaan tavanneet.
Koska hänen harhaanjohtava tekstinsä oli julkaistu iltapäivälehdessä, minä paitsi lähetin palautteen suoraan hänelle, julkaisin sen myös Facebookissa. Ja sitten kävi niin, että yhden mielestä se oli aika hauska palaute, ja ehkä jonkun toisenkin mielestä. Sitten sen oli aika pian jakanut yli sata ihmistä.
Ja sitten tämä toimittaja suuttui. Me emme ole vieläkään tavanneet, mutta nyt me olemme puhuneet puhelimessa, hyvin kauan. Hän uhkasi minua kunnianloukkaussyytteellä. Sanoin, että minulle käy. Hän uhkasi julkaista tekstini lehdessä, melko raflaavalla otsikolla. Sanoin, että sekin käy. Hän halusi haastatella minua aiheesta ”olet kertonut Facebookissa, että haluat lukita kahdeksanvuotiaan viikoksi kellariin”. Sanoin, että äideistä joskus tuntuu siltä, ja että jutun uskottavuus tulee kärsimään siitä että minulla ei ole kellaria.
Hän kuvaili persoonaani tavalla, josta olisin suuttunut, ellen olisi todella kovasti kieltänyt itseäni suuttumasta. Ounastelin jutun otsikon muuttuvan vihastumiseni myötä vielä raflaavammaksi.
Toimittaja käyttäytyi näin, koska toimittaja oli pahastunut. Ja totta kai hän oli pahastunut, koska minä olin ilmaissut mielipiteeni hänen työstään julkisesti, ilman, että hänellä oli ollut mahdollisuutta puolustautua. Hän ei voinut käsittää, miten olin saattanut tehdä hänestä sylkykupin, jolle kaikki naureskelevat. Hänen ilmauksensa, ei minun.
Nyt voidaan palata siihen faktaan, että tämä ihminen on iltapäivälehden toimittaja. Ja voidaan miettiä, mitä iltapäivälehden toimittajat tekevätkään työkseen. Pääsimme toimittajan kanssa lopulta hyvään yhteisymmärrykseen. Sovimme, että julkaisen hänen vastineensa minun ”lapselliseen avautumiseeni” Facebookissa. Näin tein. En kysynyt, aikooko hänen lehtensä puolestaan julkaista minun kirjani sisältöä koskevan oikaisun, koska olin jo tajunnut, että tässä pelissä ei ole kaikille samoja sääntöjä.
Tämä oli jännittävä matka ilmaisunvapauden ja kunnianloukkauksen rajamailla. Tai mielestäni en ollut lähelläkään tuota rajaa, mutta nyt ymmärrän, että se on veteen piirretty viiva. Jokainen piirtää oman viivansa itse ja määrittelee itse, milloin on tullut loukatuksi.
Käräjillä voidaan päättää, saiko jotain lain mukaan sanoa vai ei, mutta ihminen voi olla loukattu ilman oikeuden päätöstäkin. Joku kestää enemmän ja joku vähemmän, eikä se aina näy päällepäin. Ihminen, joka voi käyttäytyä hyvin hyökkäävästi toista kohtaan, ei välttämättä itse kestä yhtä poikittaista sanaa pimahtamatta. On myös ihmisiä, jotka kestävät itseensä kohdistuvan kritiikin mutta eivät kestä esimerkiksi perheeseensä tai työhönsä kohdistuvaa kritiikkiä. Mikä on kenellekin se kunnia, jota ei saa loukata?
Tämähän ei valitettavan usein selviä kuin kokeilemalla, ja nyt on taas kokeiltu. Minä en halua tarkoituksella loukata ketään enkä kenenkään kunniaa, mutta liikun tietoisesti joskus hyvän maun rajoilla. Olen pahoillani siitä, että olen loukannut toisen ammattiylpeyttä, vaikka hän tekikin sen minulle ensin. Tässä tullaan siihen hokemaan, jonka jokainen on kuullut lapsena: Ei ole mitään väliä, kumpi aloitti, fiksumpi on se, joka osaa lopettaa.
Minun pitäisi varmaan nyt osata lopettaa. Mutta koko episodi oli niin ajatuksia herättävä, että on vielä pakko jakaa yksi ajatus. Pitäisikö näille tietyntyyppisten lehtien toimittajille järjestää empatiakursseja? Tässä tuli ainakin demonstroitua, miltä heidän tapansa viihdyttää kansaa tuntuu siitä, jonka kustannuksella kansaa viihdytetään. Ei tainnut tuntua mukavalta.
Toivottavasti tällä kaikella oli eittämättömän viihdearvon lisäksi myös opettavainen puoli, muillekin kuin minulle. Veteen piirretty viiva voi olla miinoitettu.
VEERA NIEMINEN
Kommentointi on suljettu.