Jos risteilyreissaamisessa on joskus rapiat kolmekymmentä vuotta sitten ollut jotain hohtoa, tänä päivänä glamourin häivähdykset katoavat viimeistään siinä silmänräpäyksessä, kun uudenkarhean aluksen ruokasalissa yksi harjasniska latoo naapuripöydässä sormin graavilohta kitusiinsa.
+++++
Välillä pitää oikein pinnistellä ymmärtääkseen, että kaikki, mitä ympärillä yhteiskunnassa nyt tapahtuu, on totta eikä tragikoomista elokuvaa herramme isommista ja vähän pienemmistä muurahaisista.
Nuorempana vielä kuvittelin hurskaasti, että ihmisessä on jotain henkistä pihahdusta eikä vain läskiä ja lotinaa.
Vahempana olen satavarma: elämme uskomattoman pimeätä ja tyhjää, vuosi vuodelta taantuvampaa ja tyhmentyvämpää historiallista ajanjaksoa.
+++++
Suomalaisten pää ei kestä eikä ole kestänyt aineellista hyvinvointia. Yhteiskuntaa hallitsee ylimmiltä oksilta alimmille askelmille ulottuva nousukasmainen, typerä öykkärimentaliteetti, mistä todellinen sivistys ja syvempi ihmiskäsitys ovat kaukana.
Nyt pitäisi vähän ponnistella ylämäkeä, mutta kun duuni ei huvita.
Siirrellään Musta Pekka -korttia ja katsotaan, kenen käteen se loppupelissä jää.
Sitä ennen syödään vaikka sormin, ja jos se ei riitä, mätetään kaksin käsin. Kyllä nuo filipiinot siivoavat jäljet.
+++++
En haikaile nuoruuden perään pätkääkään. Tasan eivät käy onnen lahjat. Sydämestä riipii, kun näkee ja aavistaa, miten kansakunta murenee; fiksut nuoret – joita on luojan kiitos paljon – ajattelevat aivoillaan ja nostavat kytkintä. Loput jäävät huojumaan ikuisina murrosikäisinä raitille sossun kaljat muovikassissa, ja nokkelimmat yksilöt viettävät talvet aurinkorannikolla ummehtuneessa teltassa lehtikasan alla. Turha päivitellä riehuvia lapsijengejä.
Katsokaa peiliin. Lapsityrannia nostaa päätään sitä korkeammalle, mitä enemmän perheissä kasvatuksesta ja elämänhallinnan vastuusta livetään.
Takavuosina oli koulukirjoissa kuva, jossa lapsi vuolee puulusikkaa. Isä kysyy, mihin sitä tarvitaan. Lapsi vastaa: ”Saat syödä sillä kaukalosta nurkassa sen jälkeen, kun ukki on kuollut.”
+++++
Talouselämän ja yhteiskunnan yläportailta viime vuosina annettu ahneuden esimerkki, viidakon laki, puree nyt kaikissa kansankerroksissa. Humanismi ja inhimillisyys ovat vain pieni, kielikukkasilla ohitettava haitake.
+++++
Varmasti moni työ on vähentyneet, mutta yhtä saletisti myös kiinnostus pienipalkkaisimpiin töihin on romahtanut, koska ”mähän en p…skaduunia ala tekeen!”
Muutaman tunnin kuluttua siitä, kun sormin ahmitun päivällislautasellisen rippeet happanivat ties minkä pöydän alla, kaikkensa antanut risteilyväki jonotti kansilta ulospääsyä kuin lässähtäneessä ilmapallossa. Kasvoilta paistoi sama ilme kuin lapselta, jonka tikkunekku on tipahtanut.
Näky oli reipas, kun kymmenet keltaisiin siivousfirman asusteisiin pukeutuneet nuoret marssivat vierestä iloisesti rupatellen peräkanaa hyttikäytäviin, salonkeihin ja buffetteihin.
Suomalaista nuorta et näissä töissä näe. Hyväntuulinen virolaistyttö petaa hyttiäsi, kymmenet filipiinot tai heidän leveysasteiltaan lähteneet siivoojat kurottelevat buffetin pöytien alle lipsahtaneita siivuja.
+++++
Kasvatustieteen tohtori Juha Mäki-Ketelä kirjoitti jokin aika sitten Aamulehdessä osuvasti otsikolla Entä jos mikään ei kiinnosta?
Tässä tilanteessa nyt ollaan. Paroni von Münchausen on yhtä totta kuin nuorisotakuu. Täysi floppi.
Sanonta ”sitä saa, mitä tilaa”, pätee yhtä hyvin yhteiskunnan kuin yksilöidenkin elämään. Valtava määrä nuoria on päätynyt tietoisesti ja harkiten elämään ammatikseen yhteiskunnan siivellä.
Tässä leikissä tulee pian pää vetävän käteen.
Kasvatustieteen tohtori, jos kukaan, tietää, mitä kello on lyönyt:
”Pitäisikö jo ymmärtää lopettaa pään seinään hakkaaminen ja keskittää alati vähenevät resurssit niiden nuorten auttamiseen, joilla on halua ja sitä kautta myös toivoa paremmasta tulevaisuudesta? Minun mielestäni pitäisi.”
JORMA MARTTALA
