Rehtori sai sakot, koska ei ollut ohjeistanut liikunnanopettajaa tarpeeksi hyvin, jotta tämä olisi osannut ohjeistaa yläasteikäisiä lapsia siihen, miten pulkalla lasketaan turvallisesti. Evoluutio ryömii näköjään sellaista vauhtia taaksepäin, että nykyään yläasteikäisillä ei vielä riitä oma järki pulkalla laskemiseen.
OAJ suuttui tästä tuomiosta, minkä minä pystyn hyvin ymmärtämään, ja harkitsee nyt kieltävänsä opettamasta kaikkia sellaisia urheilulajeja, joissa lapsia ei voida valvoa herkeämättä. Jotenkin minä ymmärrän tämänkin. Se on kauhean ikävää, jos rehtoreilla ja opettajilla on kohta valtakunnan pisimmät rikosrekisterit, kun näitä ”laiminlyöntejä” kuitenkin sattuu jatkuvasti.
Petterillä voi nyrjähtää nilkka kesken suunnistuksen. Ja voi kyllä, käräjäoikeuden mielestä jonkun pitäisi varmaan olla sanomassa Petterille, että varo, siinä on nyt kuoppa, älä astu siihen. Suunnistuksen lisäksi myös hiihto ja maastojuoksu oli OAJ:n listassa luokiteltu näihin vaarallisiin lajeihin. Ja ovathan ne, vaarallisia.
Muistan, kun meillä oli ala-asteella hiihtokilpailut. Luokkakaverini kaatui ensimmäiseen alamäkeen, ja häneltä murtui lonkka. Tämä oli 1980-luvulla. Ketään ei syytetty. Siihen aikaan kävi niin, että lapsi kaatui, luu katkesi, ja se oli todella ikävää. Nykyään käy niin, että lapsi kaatuu, luu katkeaa, äiti soittaa iltapäivälehteen ja sitten haastetaan joku oikeuteen.
Mitä tapahtui sanonnalle ”shit happens”? Onko se poistunut kokonaan käytöstä? Joskus valitettavia asioita vain tapahtuu ilman, että kukaan olisi yksin syyllinen. Niitä voi kutsua vaikka sattumiksi. Mutta ei, nykyään ei ole sattumia, vaan on tapahtumia, joille on löydyttävä joku syyllinen.
Ja syyllinen en ole koskaan minä itse. Itseensä meneminen on niin työläs prosessi, että sen sijaan, että miettisin, kuinka itse olisin voinut toimia fiksummin, mietin, miten tyhmästi joku muu toimi. Jos minä leikkaan veitsellä sormeni poikki, niin vika ei ole minussa, vaan se on joko veitsessä, veitsen teroittajassa tai siinä henkilössä, joka jätti veitsen minun ulottuvilleni. Jos se henkilö olin minä itse, niin sitten vika on sen, joka ei pistänyt veistä minulta piiloon.
Jos aikuisen ei tarvitse nykyään juuri ottaa vastuuta omista teoistaan, niin lapset pääsevät vielä vähemmällä. Kaikki, mitä lapsi tekee, on jonkun muun vastuulla: äidin, isän, opettajan. Kaikenlaiset suojavarusteet ovat lisääntyneet noin sadalla prosentilla sitten minun lapsuuteni. Minulla oli yksi kypärä, ja se oli ratsastuskypärä. Ei ollut pyöräilykypärää, luistelukypärää, eikä edes pesäpallokypärää. Olen elossa. Voi olla, että pää onkin vähän kolahtanut, mutta itse en sitä huomaa.
Nämä kypärät ja muut kilvet ovat toki ihan hyvä juttu. Mutta jos niiden lisäksi tarvitaan vielä aikuinen neuvomaan ja valvomaan jokaista askelta, niin miten lapsi koskaan oppii kaatumaan? Tai putoamaan? Miten lapsi koskaan oppii varomaan, nousemaan ylös, yrittämään uudestaan, pettymään ja sen jälkeen onnistumaan?
Joskus käy toki todella pahasti, en vähättele. Mutta todella monesti tulee vain mustelma, naarmu, kuhmu. Seuraavalla kerralla ei tule, koska lapsi oppii kyllä, minkä paksuinen oksa häntä jaksaa kannatella. Tai siis oppisi, jos hänet päästettäisiin puuhun opettelemaan. Tuntuu, että pian lapset kääritään pumpuliin ja asetetaan selinmakuulle koko elämäkseen, ettei vain satu mitään. Jos lasta sattuu, suurin kärsijä ei toki ole välttämättä lapsi itse. Suurin kärsijä on se aikuinen, joka antoi vahingon sattua.
Oikeat laiminlyönnit ja välinpitämättömyys ovat tietysti asia erikseen, mutta tämä syyllisten etsiminen valitettaviin sattumiin on jotenkin niin… ameriikkaa! Se on ihmisen täydellistä vastuuvapautta omista tekemisistään. ”Kissaa ei saa kuivattaa mikroaaltouunissa” – varoitus rapakon takaa oli mielestämme joskus tosi hauska vitsi. Mutta valitettava totuus on se, että luisumme itsekin kovaa vauhtia kohti tuota holhouskulttuuria. Shit no longer happens.
Onko niin, että jos jotain ikävää tapahtuu, niin puhdas harmi tai suru ovat liian vaikeita työstää? On paljon helpompaa, kun löydetään syyllinen tai useimmiten syytön, jota päästään vihaamaan. Laitetaan joku maksamaan ja tuomitaan. Mutta voi hitsin hitsi, kun asiat harvoin sillä paranee. Sen lonkan luutuminen kestää kestää yhtä kauan, vaikka joku saisikin sakot siitä, että se ylipäätään murtui.
Kukaan ei koskaan joutunut vastuuseen minun murtuneesta ranteestani. Yksi mummo ajoi autolla vastaan, kun minä pyöräilin, ja minä käännyin katsomaan, oliko se juuri se mummo, joksi sitä luulin. Ajoin ojaan. Kyllä se oli sen mummon vika, tai äitini, joka päästi minut teini-ikäisenä yksin pyöräilemään ilman rannetukia. Molemmat pääsivät kuin koirat veräjästä. Nykyään siinä kohtaa tietä on varmaan jo suojakaide, koska siinä on oja niin lähellä tien reunaa. Ettei vain sattuisi mitään.
VEERA NIEMINEN
