Sisäinen devalvaatio

Erään tunnetun humoristin mukaan suomalaiset ovat tuulipukukansaa, jotka varallisuutensa puolesta lähinnä tuovat hiekkaa pankkisaleihin. Sarvipäistä asennetta löytyy myös pääkoppiemme sisältä. Meidän suhtautumisemme palkkojen alentamiseen ja devalvaatioon on yllättävän lähellä sitä, miten kuntaliitoksista yleisesti ajatellaan.
Ennen yhteisen eurovaluutan käyttöön ottamista toitotettiin Suomessa kansantaloutemme uusia realiteetteja jokaisesta mahdollisesta tuutista. Itsenäinen rahapolitiikka poistui työkalupakistamme. Jäljelle jääneistä työkaluista finanssipolitiikka on tavallaan järeä politiikan lohko.
Valtio ja miksei myös kunnat voivat huonossa suhdannetilanteessa teoriassa alentaa verotustaan, ja siten kansalaisten on mahdollista kuluttaa aiempaa enemmän. Vastaavasti julkinen sektori voi lisätä kulutustaan. Tarkemmin voi ajatella niin, että investoinnit ovat todella hyvää kulutusta, koska ne myös kasvattavat tulevaisuuden tuotantopotentiaalia.
Edellä oli tarkoituksella sana teoriassa. Jokainen voi itse kuvitella, mikä on Suomessa julkisen sektorin ylimääräinen pelivara. En velkaantumistamme nyt ihan holtittomaksi sanoisi, mutta eipä selkeää taitettakaan ole näköpiirissä.
Akateemiset pilkunviilaajat ovat tarkkoja sanan elvytys merkityksestä. Pelkästään valtion budjetin alijäämäisyys ei tarkoita elvyttämistä. Nimittäin huonossa suhdanteessa alijäämäisyys toteutuu lähes automaattisesti. Hallituksen päätösperäinen elvyttäminen lienee ollut varsin vaatimatonta. Lisäksi aikajänne päätöksestä varsinaiseen toteutukseen on monesti niin pitkä, että pahimmillaan valtion ekspansiivinen finanssipolitiikka voi päätyä kärjistämään noususuhdannetta.
Julkisen sektorin mahdollisuudet vaikuttavat siis melko rajoitetuilta. Käännetään katse työmarkkinoille. Takavuosina Suomi tarvitsi säännöllisesti kymmenen vuoden välein devalvaation, koska vienti ei muuten vetänyt. Palkkojen nousu ja sitä seuraava inflaatio aina söivät teollisuutemme kilpailukyvyn. Yhteiskuntarauhamme oli merkillisen vakaa. Devalvaatio nosti tuontitavaroiden hintaa, mutta siitä ei vain suuri yleisö välittänyt. Konkreettisesti 299 euroa maksavaan televisioon voi tulla tonni lisähintaa.
Ostovoima siis pienenee devalvaation takia. Sama tapahtuu vielä kouriintuntuvammin, jos itse alennamme palkkojamme. Kulutuskoreissamme on niin peruuttamattomasti sekä ulkomaisia että kotimaisia hyödykkeitä, että ostovoiman menetyksen voi lopulta sanoa olevan merkitykseltään saman. Palkkoja alennettaessa vienti alkaa samoin vetää.
Helppoa ajatuksenjuoksua mutta käytännön toteutus on jotain aivan muuta. 1990-luvun lamassa nähtiin, että palkkoja alentavan yhteiskuntasopimuksen tyyppistä ajattelua on vaikeata saada aikaan. Euroaikana ei ole devalvoitu, ja ehkä kilpailukyvyn menetys on realisoitunut viime vuosina ikävinä teollisuustyöpaikkojen menetyksinä.
Tästä saadaan aasinsilta Tampereen seudun kuntarakenteeseen. Päättäjät ovat lähes liikuttavan yksimielisiä siitä, että ympäristökuntien liittyminen isoon keskuskaupunkiin on mahdotonta. Siinä menee itsenäisyys. Sen sijaan ollaan tekemässä kaksiportaista hallintoa, jossa lähinnä vanhaa ympäristökuntaa nimitetään palvelukunnaksi. Tampereen jakaminen palvelualueisiin tuntuu myös teennäiseltä. Tärkeät asiat tulee päättämään yhteinen valtuusto,  ja sen jäseniksi valittaneen lähinnä tamperelaisia. Tosiasiallisesti nykyiseltä kunnalta menee itsenäisyys.
Tässä on samaa logiikkaa, tai lähinnä sen puutetta, kuin devalvaatiossa. Perinteinen devalvaatio kyllä hyväksytään, mutta ei missään nimessä hyväksytä nimellispalkan alentamista. Lopputulos molemmista toimenpiteistä oli siis sama. Selväsanaisesti kunnan itsenäisyyttä ei haluta menettää. Sen sijaan kapulakielen kautta menetetyllä itsenäisyydellä ei näytä olevan väliä.
Palvelukunnan turhuus paljastuu vajaan kahden vuoden päästä tai kenties jo aiemmin. Nimittäin silloin havaitaan todellinen kato niistä kuntalaisista, jotka haluavat asettua ehdolle. Jos ihminen lähtee poliittiseen toimintaan mukaan, niin hän myös haluaa päättää joistain merkityksellisistä asioista. Ennustuksessani olen mielelläni väärässä. Aika näyttää.
marko@markotaipale.fi