Perjantaina koittaa päivä, jota lähes jokainen lukiotyttö odottaa kuin kuuta nousevaa. Pyörähdellään iki-ihanat vanhojen tanssit. Ylöjärvellä ensi makua saadaan jo torstai-illan tansseissa. Ylöjärveläisneidot Johanna Taipale ja Linda Marhia ovat vartoneet h-hetkeä hartaasti. He ovat kuitenkin valmistautuneet siihen kovin erilaisin ottein.
Johanna Taipaleen pukutaival oli pitkä ja perusteellinen.
Jo viime vuoden tanssit kirvoittivat hänet tiirailemaan mekkoja. Lokakuussa hän tilasi puvun.
Se ei kuitenkaan ollut sopiva, joten Taipale aloitti puhtaalta pöydältä. Pettymyksen tuottanut mekko antoi ajatusten siemeniä juuri hänelle sopivasta mekosta.
– Piirsin pari mallia. Edestä suunnittelin sen loppuun asti, mutta takaosa oli vielä kysymysmerkki.
Tytöllä oli varsin tarkka visio. Vaatteen oli oltava klassinen. Korkealta alkava helmaosa oli kiellettyjen listalla, sillä juuri siitä hän ei ensimmäisessä puvussa pitänyt. Unelmaväri löytyi sovittelemalla erivärisiä leninkejä kaupassa.
– Mietin äidin kanssa, teettäisinkö puvun. Päädyin kuitenkin katselemaan mekkoja ensin netistä. Teettäminen on kallista. Minua myös jännitti, tulisiko teetetystä puvusta sellainen kuin haluan.
Internetin uumenista löytyi jo yhden illan aikana tylliunelma, joka oli hyvin lähellä Taipaleen suunnitelmaa.
– Siinä oli kiva selkäosa. Näin löytyi selän yksityiskohta, jota en ollut vielä suunnitelmissani tiennyt.
Neito otti yhdysvaltalaiseen myyjään yhteyttä ja kysyi, voisiko pukua tuunata strassein. Jotain tyttömäistä kimallusta oli saatava. Muokkaus passasi. Yksilöllisyyttä oli luvassa sikälikin, että puku oli tarkoitus tehdä mittojen mukaan.
Viikon puntaroinnin jälkeen Taipale pani tilauksen vetämään.
Parin kolmen viikon kuluttua paketti putkahti perille. Vielä pikku fiksaus selkäosaan kotikonstein, ja avot, puku lepäsi valmiina miltei pari kuukautta ennen tansseja.
Viime tingassa
Linda Marhia ei edennyt lainkaan yhtä suunnitelmallisen ja rauhassa laaditun kaavan mukaan kuin Taipale.
Asun hankkiminen jäi viime tippaan.
Marhia ei kuitenkaan vetkutellut tarkoituksella. Puku ei ollut hänelle yhdentekevä. Ajatuksia iti jonkin verran jo ajoissa: tyttö halusi perinteisen ja vaalean puvun, jossa on takana nyöritys. Kaupoillekin hän lähti puoli vuotta ennen tansseja. Valinta vain oli vaikea, ja hintalaput vetivät tytön mietteliääksi.
– Homma pitkittyi, koska en uskaltanut ottaa riskiä, Marhia kuvaa epäröintiään.
Hän harkitsi nettikauppaakin mutta vetäytyi, koska tullimaksut ja aikataulut arveluttivat.
Paniikki nosteli jo päätään. Tyttö lähti äitinsä kanssa vielä kerran pukuliikkeeseen. Lukiolaisen usko horjui.
Mutta putiikista löytyikin kiva mekko, joka täytti neidon asettaman värikriteerin. Puku oli tosin liian iso, mutta pienentämällä siitä tuli hyvä. Mojova alennuskin irtosi.
Vaan viime hetkellä iski takapakki. Selvisi, että Marhian koulutoverilla oli tismalleen samanlainen mekko, vaikka ostajista ja heidän kouluistaan kirjaa pitänyt pukuliike oli väittänyt toisin.
Tyttö kauhistui. Puku täytyi vaihtaa, sillä ainutlaatuisen asun halunnut toveri oli ostanut mekkonsa ensin, varta vasten varhain.
Onni onnettomuudessa, korvaava, käytetty mekko löytyi nopeasti netistä, kohtuuhintaan. Se ehti postissa perille vain muutama päivä ennen tansseja.
Mieli muikeana molemmilla
Kahta erilaista polkua pitkin Taipale ja Marhia pääsivät samaan maaliin: kumpikin daami on tyytyväinen.
Molemmille oli tärkeää saada silmää hivelevä mekko.
Taipaleen tähtäimessä oli myös uniikkius. Hän toivoi mekkoa, jollaista ei olisi kellään muulla. Tanssien kuningattareksi hän ei yksilöllisellä mekollaan kuitenkaan pyri.
– Mekko kertoo paljon ihmisestä, hän kuvaa näkemystään uniikkiudesta.
Marhialle tärkeintä on, että puku on kaunis ja että se tuntuu hänen omaltaan.
Pukujen loistoa, yhdessäolon riemua
Puvut ovat erottamaton osa vanhojen tansseja. Sen myöntää ystävyskaksikkokin.
– On hienoa nähdä kavereita, jotka ovat käyttäneet tunteja laittautumiseen, Taipale sanoo.
Pelkkä kimallus ei ole vaatetuksen ydin.
– Puvut tuovat ihmisten luonteet esille, Marhia näkee.
Puvut ovat myös yleisön mielenkiinnon vangitsija.
– Mummoille ja papoille taas itse tanssit ovat varmaankin tärkeimmät, Taipale miettii.
– He osaavat arvostaa perinnettä, toveri komppaa.
Tanssin pyörteet ja pukujen kahina vangitsivat ystävysten katseen jo lapsuusaikoina. Kouluvalintaa tehdessä tanssit painoivat lukion vaakakuppia alaspäin.
– Ovathan vanhojen tanssit joka tytön unelma, Taipale hymyilee.
– Nyt vasta tajuaa, että ne ovat jo tosi lähellä, Marhia hämmästelee.
Päivä on kaksikolle kuitenkin paljon muutakin kuin pukuloistoa.
– On joo meikkiä ja kampausta, mutta päivässä hienoa on sekin, että saamme olla yhdessä muiden kanssa, Taipale sanoo.
– Luomme ryhmähenkeä, Marhia kuvaa.
Illalla vielä jatkot tiivistävät tanssiporukkaa yhteisen hetken ääreen. On aika juhlia sitä, että tanssiaisjoukko on koulun vanhinta sakkia.
– Ja on päivä tärkeä myös perheelle, Taipale ynnää.
Päivän arvo on sen ikimuistoisuudessa ja ainutlaatuisuudessa.
– Kyseessä on asia, jonka voi tehdä vain kerran elämässä, Marhia myhäilee.
Yhden illan mekko saa uuden elämän
Tyttöjä ei harmita satsata pukuun, johon voi sonnustautua todennäköisesti vain kerran.
– Sen voi myydä, he toteavat yksissä tuumin.
Asuun pantu raha palvelee tyttöjen mielestä tarkoitusta.
– Kun on mekkoon itse tyytyväinen, niin mikäs satsaamisessa harmittaisi, Marhia näkee.
– Päivän muistaa koko ikänsä, joten se on siihen laitetun rahan arvoinen, Taipale tuumii.
Hän muistuttaa, että tanssiaisvalokuviin palataan kerta toisensa jälkeen. Niistä on mukava nähdä, kuinka asuun on panostettu. Kuvat myös ikään kuin herättävät puvun uudestaan käyttöön.
Ajatukset puvun kertakäyttöisyydestä eivät panneet tyttöjä valitsemaan vaatepartta, jota voisi käyttää toistekin.
– Sain itseäni miellyttävän vanhojen mekon samalla hinnalla kuin olisin saanut monikäyttöisen mekon, Marhia puntaroi.
– Iltapuvut ovat viime vuosina yleistyneet vanhojen tansseissa, ja iltapuku kävi minunkin mielessäni. Tiesin kuitenkin, etten halua sellaista, Taipale miettii.
Entisaikaan vanhojen tansseihin kaivettiin vanhoja vaatteita mummojen komeroista ja aittojen nurkista.
Vanha vaatetus on Taipaleesta ajatuksena kiinnostava. Hän on tuuminut vanhan perinteen perään hiukan haikeana. Hän ei kuitenkaan uskaltaisi vetää ikivanhaa asua ylleen, jos tekisi sen tanssiporukan ainoana. Yhteistuumin toteutettuna vanhaan pukeutuminen olisi kuitenkin hauska vaihtoehto.
Marhia ymmärtää, että ajat ovat muuttuneet. Matkan varrella perinteetkin saavat uusia muotoja.
Sitä paitsi myynnin myötä nykymekotkin saavat uutta käyttöä. Niilläkin on elinkaari.
