Ylöjärveläissyntyinen kirjailija Milja Kaunisto, 37, elää väkevää odotuksen aikaa.Gummerus julkaisee kevään uutuuskirjoissaan Kalmantanssin, joka on jatkoa vuosi sitten tammikuussa ilmestyneelle esikoisteokselle Synnintekijä.
– Trilogian kolmas teos on jo lähes valmis, Kaunisto hymyilee.
Hän iloitsee siitä, että suomalaiset ovat löytäneet uudelleen historiallisen romaanin.
Suomalainen kultakutri astelee onnellisesti eteläranskalaisessa Villecomtalin kylässä, joka on kuin museo keskiajasta.
Milja Kaunisto ja hänen perheensä asuvat punaruskeassa kivitalossa, joka on alun alkaen kuulunut luostarille.
– Huoneistossa tuntee vahvasti historian lehtien havinan. Kaikki on alkuperäistä, kirjailija ihastelee.
Suomalaislähtöinen perheen äiti on löytänyt mielenmaisemansa alueesta, jota muiden muassa pariisilaiset kutsuvat paikaksi ei missään.
Kaunisto lisää nokkelasti, että luulo ei ole tiedon väärti.
Ihminen haluaa tietää toisesta paljon
Historia on kiehtonut aina Milja Kaunistoa.
– Olen ollut kiinnostunut oman sukuni jäsenistä ja heidän sattumuksistaan.
– Koti-Suomen menneisyys on pitänyt pauloissaan siitä lähtien, kun opin reippaasti alle kouluikäisenä lukemaan.
– Kun muutin Ranskaan, uuden asuinmaan ja koko maanosan pitkä ja vanha kulttuuri alkoivat kutkuttaa.
Kaunisto kertoo, että hänen kiinnostuksensa ja tiedonjanonsa ovat kasvaneet koko ajan.
– Kun olen antanut menneisyyden ja kulttuurin perkaamiselle pikkusormen, se on vienyt koko kämmenen.
Kirjailija on iloinen siitä, että historiallisten romaanien suosio on lähtenyt yllättävään nousuun Suomessa.
– Kysyntä on vahvaa, minkä osoittavat esimerkiksi esikoisteokseni Synnintekijän saavuttama laaja lukijakunta ja suuri tiedotusvälineiden kiinnostus.
Kaunisto löytää syyn historiallisten romaanien kysyntään siitä, että ihmisillä on herännyt tarve ymmärtää, keitä oikeasti olemme ja mistä me tulemme.
– Tämän päivän ihminen haluaa tietää toisesta ihmisestä kaiken. Meillä on sosiaalinen media, jotta sekuntikaan kaverin elämästä ei jäisi näkemättä, hän toteaa.
– Menneen ajan ihmisistä emme taas tiedä juuri mitään. Meillä on kirkonmiesten ja hallitsijoiden elämäkertakronikoita, mutta ne eivät kuvaa ihmistä sisältä eli sitä, miltä tuntui olla tuo ihminen.
Ahkerasti taustatyötä kirjojensa hyväksi tehnyt lukutoukka muistuttaa, että on hyvin vaikeaa hahmottaa tulevaa, jos menneisyys ei ole kartoitettu. Se on sama kuin rakentaisi talonsa usvan päälle. Koko ajan kuulemme surullisia tarinoita siirtolaisperheistä, joiden lapset menettävät kosketuksensa kulttuuriinsa ja tulevat revityiksi juuriltaan. Katastrofaaliset seuraukset ovat valtavat.
– Historiallinen romaani täyttää siis hyvin tärkeän tehtävän, sillä kirjoittaja koettaa kuvata paljon muutakin kuin vuosilukuja, taisteluja tai rakennuksia. Tehtävänä on kuvata, keitä me olimme. Sen avulla voimme peilata, keneksi me olemme tulleet, Kaunisto sanoo.
Todelliset tarinat puhuttelevat
Synnintekijä ja painokoneessa oleva Kalmantanssi vilisevät kiinnostavia henkilöitä.
– En tempaise niitä hatusta, Milja Kaunisto toteaa.
– Työprosessissa ensin pilkahtaa herätys jostakin henkilöstä. Yleensä kyseessä on joku oikeasti elänyt henkilö tai suku, sillä todelliset tarinat koskettavat minua eniten, hän sanoo.
– Jälkeä syntyy, kun henkilö saa mielikuvitukseni laukkaamaan.
Milja Kaunisto rakastaa kirjoja.
– Minulla on varsin paljon historia-aiheisia tietokirjoja kotonani. Joskus yksikin lause riittää sytyttämään palon kokonaista romaania varten. Näin kävi Synnintekijänkin kohdalla. Luin lauseet: ”Olavi Maununpoika eli 1400-luvulla ja oli Pariisin yliopiston ainoa suomalainen rehtori.” ”Jolanda Aragonilainen piti koko keskiajan Euroopan lankoja käsissään.” ”Pierre Cauchon tuomitsi Jeanne d’Arcin roviolle.” Tapahtumaketju saa nopeasti alkunsa päässäni, ja juonirakenne syntyy kuin itsestään, kunhan henkilöhahmo on kiinnostava ja intohimoja herättävä.
Tapahtumapaikkoihin erityinen suhde
Milja Kaunisto valjastaa kaikki aistinsa, kun hän tekee tuttavuutta historiallisten kohteiden kanssa.
– Minulla on usein jokin erityinen suhde tapahtumapaikkaan, hän paljastaa.
– Minun on tunnettava paikka, alue tai rakennus perin pohjin, jotta voin kuvata sitä aidosti.
Kauniston Olavi Maununpojasta kertovassa romaanisarjassa tapahtumat sijoittuvat pääasiallisesti Pariisiin ja Etelä-Ranskaan Aveyronin läänin Villecomtaliin. Milja Kaunisto on asunut Pariisissa kuusi vuotta, joten hän tuntee metropolin kadut hyvin.
– Esimerkiksi Pariisin yliopiston Sobonnen ympäristö on lempipaikkojani Pariisissa. Kaupungin monella kadulla on edelleen sama nimi kuin jo 1400-luvulla.
– Toki rakennukset ovat muuttuneet, sillä vanhaa on purettu ja uutta rakennettu tilalle. Jotakin alkuperäistä on kuitenkin tallella.
– Pariisissa on runsaasti keskiaikaisia rakennuksia, joita voi käyttää mallina kirjallisten lavasteiden luomiselle.
– Minulla on myös kolme kiloa painava Pariisin historia, jonka sivuilla on puupiirroksia muinaisen Sorbonnen rakennuksista ja myös kuvauksia niiden makuukammioista, kirjastosaleista ja käytävistä.
Milja Kaunisto viihtyy erinomaisesti Villecomtalin keskiaikaisessa kylässä.
– Yksi kirjojeni tärkeistä tapahtumapaikoista eli Serviéresin linna Villecomtalin pohjoispuolella on purettu jo aikoja sitten. Jäljellä ovat enää rauniot ja kappeli. Käyn siellä usein kävelemässä. Hivelen vanhoja kiviä. Istuskelen puunrungoilla. Katselen rotkoon ja vesiputoukselle. Paikka on tullut minulle perin pohjin tutuksi.
– Seinänaapurini, vanha aatelismies ja historioitsija, antaa minulle käyttöön paksuja niteitä linnan ja kylän historiasta sekä kertoo vuolaasti alueen mahtisuvuista.
Milja Kaunisto kokee olevansa hyvin onnekkaassa asemassa, sillä hän voi tutkia ranskalaisia rakennuksia paikan päällä ja niiden historiaa alkuperäiskielellä.
– Näin kuvaukseni vastaavat mahdollisimman tarkasti todellisuutta.
Totuuden ja fiktion ristiriita
Tarua vai totta?
Milja Kaunisto nostaa kysymyksen keskiöön, koska moni lukija perää henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen oikeellisuutta.
– Historiallinen romaani merkitsee minulle ristiriitaa, hän miettii.
– Sehän tarkoittaa todellisista tapahtuneista tapahtumista kirjoitettua keksittyä tarinaa.
– Tämä vastakkainasettelu on järjetön lähtökohta – kuin totuuden sisällä oleva valhe, kirjailija pohtii.
– Jos näin on, niin mielestäni sen valheen on oltava niin todentuntuinen, että vaikka lukija olisi juuri sen historiajakson asiantuntija, hänkin pitäisi sitä totuutena.
Kaunisto linjaa, että hyvänä lähtökohtana voi pitää todennäköisyyttä.
– Jos kyseessä on ollut aito historiallinen hahmo, tapahtumien on oltava niin kuin ne olisivat hyvin tosiasiassakin voineet sattua.
Kirjailija mainitsee, että Olavi Maununpojan kohdalla tämä tarkoittaa perehtymistä henkilön sielunelämään.
– Olavi Maununpoika kasvoi kirkon piirissä piispan ottopoikana suuren osan lapsuuttaan ja aikuisuuttaan. Hänen ajatusmaailmansa on hyvin todennäköisesti ollut kirkon oppien värittämä. Hän on katsellut maailmaa ikään kuin kirkon lasimaalauksen läpi. Siitä kasvanut synnintunto ja syyllisyys ovat ensimmäisen romaanini Synnintekijän lähtökohtia.
Kanssaihmisille tietoa menneestä
– Koen olevani hyvin etuoikeutettu, kun saan vaikuttaa kanssaihmisteni tietämykseen menneestä ajasta toisessa maassa, Milja Kaunisto luonnehtii tehtäväänsä historiallisten romaanien tekijänä.
Kirjailija korostaa työnsä olevan erittäin vastuullinen tehtävä.
– Koska elän Ranskassa, saan vastaisuudessakin olla se suomalainen surinakärpänen Ranskan historian katossa ja ikään kuin tirkistellä ulkopuolisen perspektiivistä, mitä mielenkiintoista löydän ja mitä yhtymäkohtia havaitsen suomalaisuuteen. Saan olla eräänlainen Suomen Ranskan historian kirjeenvaihtaja. Kirjoittamiseni on kulttuurivaihtoa parhaimmillaan ja minulle suuri kunnia, hän puntaroi.
Kaunisto vakuuttaa, että historia vaikuttaa aina voimakkaasti tulevaan.
– Sadan vuoden sodan valtataistelut, joista Kalmantanssissa kerrotaan, muokkasivat Euroopan rajoja sekä valtasuhteita sellaisiksi, jollaiset ne ovat tänä päivänäkin. Rooman valta-aika oli takana. Frankkien hajanainen valtakunta yhdistyi Ranskaksi. Tudorien valta-aika lähestyi. Katolinen kirkko natisi liitoksissaan.
– Sadan vuoden sota merkitsi tärkeää käännekohtaa. Kalmantanssissa kerrotaan eräästä valtataistelun ydinkohdasta, räjähdysalttiista salaisuudesta, jonka Olavi Maununpoika saa tietoonsa.
Synnintekijästä:
”Ja niin minä astuin ensi kertaa Pariisiin – yksinäisenä, kauhuissani, vihoissani ja vannoen Jumalan nimessä etten koskaan koskisi naiseen.
Pyhän Martin mukaan nimetty tie, joka oli kivetty jo roomalaisten hallitessa Lutetiaksi nimeämäänsä kaupunkia, johti suoraan kaupungin halki Sainevirran rantaan. Oli jo pimeä, emmekä me nähneet paljonkaan asumuksista. Saatoimme tarkkaan katsoessamme havaita avonaisista räppänöistä takkatulen loimotukset, melskeen ja houkuttelevat mustakylkiset padat joissa erehtymätön, joskin katujen saastan turruttama nenäni haistoi lihan ja sisäelinmakkaroiden hurmaavat tuoksut. Vaikka suurin osa pariisilaisista olikin jo kotiensa lämmössä nauttimassa ilta-ateriaansa, näin kaduilla ja kujilla silti enemmän ihmisiä kuin olin koskaan aikaisemmin kohdannut. Ja vaikka jo valmiiksi järkyttynyt mieleni pahastui suuresti kun Henrik kertoi vastaantulevien hehkuvankauniiden paljasolkapäisten naisten olevan porttoja, tunsin suurta rauhaa kun vastaamme kahisi myös mustakaapuisten munkkien joukko katseet hurskaasti maahan luotuina. Pariisin koditkin näyttivät yhtäkkiä huokuvan perheonnea ja hyväntahtoisuutta, ja uskalsin ottaa askeleen toisensa jälkeen sillä askeleet kuljettivat minua lähemmäksi uutta kotiamme, Sorbonnen englantilaisen kansakunnan asuntolaa Vicus Straminisilla, Pahnakadulla.
Madame Augustine, Ad Cornu Cervin uhkea taloudenpitäjätär, avasi minulle ja tovereilleni portin vasta kun olimme tajunneet huutaa nimemme ranskalaiseen muotoon sovitettuina. Minussa aiheutti suurta ylpeyttä karjaista portin läpi nimeni joka kuului ranskaksi Olave Le Grand, mutta latinaksi se kuulosti vielä komeammalta. Severin muutti nimensä Severukseksi, Henrikistä tuli Henri ja Pentistä Benedict, kun taas siitä päivästä lähtien minä esittelin itseni aina latinankielisellä nimellä Olaus Magnus.”
Kalmantanssista:
”Salin soihdut oli sytytetty ja suuri kynttelikkö valaisi tilan, joten saatoin nähdä hänet nyt ensi kertaa kunnolla. Hänen kasvonsa olivat kuin tinaa, kovat ja harmaat. Ne olivat joskus olleet kauniit kasvot. Hänen otsansa oli korkea ja nenänsä suora, joskin hieman pitkä eikä sellainen nykerö jota suloisena pidettiin. Hänen silmänsä tulivat esiin kalpeiden kasvojen keskeltä kuin kaksi mustaa hiilenpalaa, jossa tuli vielä kyti. Jehannen kaula oli jänteikäs ja hänen solisluunsa töröttivät pingottuneen ihon alla. Ankara yskä riuhtoi häntä alituiseen, ja hänen laajakaulainen rohdinpellavainen miehenpaitansa ei paljon lämmittänyt salissa, jonne oli vasta hetkistä aikaisemmin sytytetty tuli. Luojani, miten laiha hän oli! Hänen vartalonsa oli kuin luudanvarsi, loivinkaan naisellinen kurvi ei sitä kaunistanut. Vatsaani kouristi. Pelkäsin hänen puolestaan, sillä näin tuomareiden joukossa Pierre Cauchonin ja Jehan Beaupèren lisäksi Nicolas Loiseleurin virnistelevät kaniinkinkasvot. Tuomareita oli kolmisenkymmentä. Tunnistin joitakuita Sorbonnen teologian tohtoreita, mutta suurin osa joukosta oli kuitenkin Rouanin kaupungin kirkonisiä ja lainoppineita. Heidän nimensä lueteltiin pitkänä litaniana arvonimineen, ja jokainen nyökkäsi nimensä kuullessaan. Myös Jehannen nimi mainittiin, ja hänet pyydettiin vannomaan uskonvala. Tähän Jehanne kuitenkin huokaisi ja vastasi sitten tasaisella äänellä:
”Minä vannoin uskonvalani jo eilen. Sen pitäisi riittää. Teidän pyyntönne rasittavat minua.””
