”Me oltiin kolipallitta, tiä oli neekeli”!
Silloin elettiin 1970-luvun loppua, kun siskontyttö kertoi innoissaan tämän uutisen. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään käynyt isänsä kanssa Tampereen Pyrinnön koripallo-ottelussa, jossa oli ollut myös musta pelaaja, ensimmäinen jonka Sanna oli koskaan nähnyt.
Se oli lapselle tyypillinen reaktio, joka ei sisältänyt mitään arviointia eikä erityistä asennetta. Se oli vain toteamus, kertomisen arvoinen asia. Oli nähty jotakin uutta, mielenkiintoista.
Hiljattain kuuntelin, kun radiossa haastateltiin 16-vuotiasta afrikkalaisista vanhemmista polveutuvaa mutta Suomessa syntynyttä poikaa. Hän kertoi, että monta kertaa hänelle on sanottu: ”Mitä sinä täällä teet, neekeri, painu sinne mistä olet tullut.” Hämmästyttävintä oli kuulla, että useimmin tämän olivat sanoneet 50–60-vuotiaat miehet, joskus myös naiset. Yhtään ainutta kertaa ei kukaan toinen ollut puuttunut asiaan. Ja tämä nuori tummaihoinen Suomen kansalainen kertoi, ettei hän itsekään koskaan vastaa sellaiseen huuteluun mitään. Hänen vanhempansa olivat neuvoneet näin toimimaan.
Haastattelija kysyi, miltä sellainen jatkuvasti kuultu nimittely ja halveksunta tuntuu. Poika vastasi, että hän yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Hän yrittää olla niin kuin ei olisi kuullutkaan mitään.
”Pelottaako sinua?” kysyi haastattelija.
”Ei oikeastaan, eikä kavereiden kanssa koskaan. He puolustavat minua. Mutta en kyllä menisi Malmille yksin yhdeksän jälkeen illalla”, hän vastasi.
Ehkä näin voi yrittää toimia, ja ehkä on viisastakin – tai suorastaan pakko. Mutta on vaikea uskoa, ettei tuollainen jättäisi jälkeä sielun pohjaan.
Elääkö ihmisessä
aina rasisti?
Pojan kertomuksesta tulevat mieleen amerikkalaiset inkkarifilmit ja Etelä-Afrikan apartheid-ajan dokumentit. Valkoinen mies pitää oikeutenaan nimitellä ja kohdella intiaania ja mustaa, miten haluaa. Valkoinen mies pitää tätä vain puolittain ihmisenä. Ja tuo nöyryytetty ihminen painaa ehkä kyllä päänsä, mutta hänen silmistään näkee paljon. Siellä on kasvava viha, jossa on niin paljon voimaa, että kun aika tulee, voi tapahtua kauheita asioita. Se voi purkautua kostona monen sukupolven puolesta.
Muistan noita filmejä ja dokumentteja katsellessani ajatelleeni, ettei meillä Suomessa onneksi ole tuollaista.
Nyt, Suomessa syntyneen mustan pojan kokemuksia kuunnellessani mieleeni yhtäkkiä palautuu se, mitä itse koin 10-vuotiaana. Olimme muuttaneet juuri Tampereelle, ja evakkoperheen jäsenenä puhuin mie ja sie, Karjalan murretta. Se riitti samanikäisille kavereille nimittelyyn, tönimiseen ja joskus lyömiseenkin. Mikään ei olisi voinut opettaa minua nopeammin puhumaan Tampereen murretta, sitä ainoaa sallittua. Ei ollut hyvä erottua porukasta.
Suomi oli tehnyt jotakin historiallista, kun yli 400 000 Karjalan evakkoa oli asutettu muiden suomalaisten joukkoon. Moni tilallinen joutui luovuttamaan maitaan karjalaisille. Ei se kivuttomasti käynyt, mutta se tehtiin, ja nyt kaikki ovat ylpeitä tästä saavutuksesta.
1950-luvulla kuljin kerran Tampereen ruuhkarollikassa. Siinä istui kaksi hyvin pukeutunutta ladya, jotka puhuivat keskenään varsin kovalla äänellä ruotsia. Oli perjantai, palkkapäivä, ja joku oli ehtinyt jo käydä viinakaupassa. Siispä bussin perältä kuului hirmustunut, kova ja karkea haalarimiehen huuto: ”Kuka saatana täällä puhuu ruattia?” Naiset vaikenivat ja poistuivat seuraavalla pysäkillä.
Voin kuvitella jälkinäytöksetkin: naiset kertovat kauhistuneina ja loukkaantuneina miehilleen, miten hävyttömästi heitä oli kohdeltu. Mies taas lyö nousuhumalan uhossa kintaansa kotona tiskipöydälle ja sanoo akalleen ja kakaroilleen, että tuli sanottua taas herrasväen hienoille rouville suorat sanat. ”Tiärä vaikka se toinen olis ollu meirän tehtaan omistajan muija.”
Erilaisuus ja toisen ihmisen ilmeinen varakkuus ovat joillekuille sietämättömiä.
Ja se, että ollaan ikään kuin minun apajillani.
Tästäkö on kyse tämän päivän suomalaisessa suvaitsemattomuudessa, joka kohdistuu ennen kaikkea maahanmuuttajiin?
Vastuullinen
aikuisuus
Aikuiseksi kasvaminen pitää sisällään kummallisia asioita.
Niin kuin esimerkiksi sen, että vierasta, toisenlaista ihmistä on vaikea enää kohdata ilman ennakkoluuloja ja –asenteita, toisilta kuultuja, opittuja ja omaksuttuja.
Aikuiseksi kasvaminen ei siis aina olekaan vapaaksi kasvamista, vaan yhä vaikeammaksi käyvää valintojen tekemistä yhä moninaisimpien vaikutteiden maailmassa.
Pahoin erehtyvät ne vanhemmat, jotka sanovat jättävänsä antamatta minkäänlaista uskonnollista kasvatusta lapsilleen, jotta nämä sitten aikanaan saisivat vapaasti itse valita uskonnollisen tiensä. Eivät lapset kasva pullossa, vaan mitä erilaisimpien uskonnollisten ja ei-uskonnollisten vaikutteiden maailmassa. Jos siis vanhemmat eivät halua antaa lapsilleen mieleisiään elämän eväitä, moni muu taatusti haluaa!
Sama pätee moraalisiin ja eettisiin arvoihin.
Tämän päivän Suomessa korostetaan kovasti ihmisen yksilöllisyyttä ja vapautta. Onko tämän sinänsä arvokkaan mitalin toiselle puolelle tämän vaatimuksen vääristyneenä tuloksena muodostunut elämän tavoitteeksi itsekkyys, kovuus, kilpailu ja toisen ihmisen kokeminen uhkana?
Ihmisen yksilöllisyys ja vapaus ovat oikeita arvoja nimenomaan yhteisön jäsenyydessä, siis myös osana suomalaisuutta.
Erilaisuuden pelon voi voittaa tutustumalla toiseen, erilaiseen ihmiseen. Asettumalla yhteyteen vieraista maista tulleiden ihmisten kanssa. Kysymällä ystävällisesti asianomaiselta itseltään niitä asioita, joita nyt kuullaan muilta suomalaisilta.
Eino Leinon 115 vuotta sitten kirjoittaman Aurinkolaulun sanat ovat yhä ajankohtaiset:
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett’ yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Tääll’ on toki tilaa kaikillen:
on ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää…
Tämän päivän arkinen isänmaallisuus on ennakkoluulotonta yhteyttä kaikkia tässä maassa asuvia kohtaan.
Teksti:
ANTERO HONKKILA
Piirros:
TIMO KOLJONEN
