Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa asui puoli vuosisataa potilas Anna Lappalainen, joka väitti olevansa prinsessa. Ohjaaja Arto Halonen on työstänyt tarinan Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle musikaaliversiona. Lempeän huumorin värittämä esitys herättelee kysymyksiä ihmisyydestä, erilaisuudesta ja onnellisuudesta. Prinsessakutsun on saanut Armi Toivanen.
Näytelmä alkaa katsomossa kuin dekkarimainen takaa-ajokohtaus.
Armi Toivasen esittämä potilas yrittää karistella hoitohenkilökunnan kannoiltaan välttelemällä valokiiloja ja ujuttautumalla yleisön joukkoon.
Me katsojat tunnemme tehokkaasti olevamme mukana näytelmässä. Ja, monenkohan mieleen tuli piilottaa Anna oman istuimensa taakse?
Tilanne on nopeasti ohi, potilas sidottuna rautasänkyyn ja meidän ajatuksemme Annan kohtaloon.
Tarina on tosi
Prinsessa-musikaali perustuu tositapahtumiin ja Arto Halosen ohjaamaan elokuvaan. Tarinan keskiössä on tuusulalaisen Kellokosken psykiatrisen sairaalan potilas, kabareetanssija Anna Lappalainen.
Skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastanut Lappalainen asui mielisairaaloissa yli 50 vuoden ajan, eikä totellut muuta nimeä kuin prinsessa. Hän puhutteli myös sairaalan työntekijöitä ja potilaita erilaisilla kuninkaallisilla titteleillä.
Lappalainen piristi ympäristöään värikkäillä vaatteillaan ja erikoisella persoonallaan.
Hän hyväksyi juttuseurakseen kenet tahansa, ilahdutti kyläläisiä hierontapalvelullaan, persoonallisen röyhkeällä tyylillään ja usein laulaa lurautti kupletit päälle. Näin kertovat aikalaistarinat Annasta, joka joutui kokemaan oman äitinsä taholta karua kohtelua ja piittaamattomuutta. Se johti tytön riepotteluun sijaiskodista toiseen.
Annasta on todettu, että hän kehitti itse prinsessan valtakuntansa selviytymisstrategiakseen: oma koti löytyi lopulta sairaalayhteisöstä.
Halonen ja toinen käsikirjoittaja, Pirjo Toikka, tuntuvat uskovan, että Lappalainen, harhaisenakin, osasi käyttää roolia hyväkseen. Sen paljastaa näytelmän loppulause.
Anna Lappalainen kuoli vuonna 1988 92-vuotiaana.
Lavastus leikittelee
Arto Halosen ohjaus on kohtauksien jatkumo ja eri hoitomuotojen esittelyineen ehkä enemmän potilaskertomus kuin vangitseva draamankaari.
Teppo Järvisen lavastus kuvaa pelikirkkaalla tavalla kliinistä sairaalayksikköä.
Värejä kaipasin ajoittain lisää, mutta totuutta ei pidä unohtaa: musikaalin tapahtumapaikka on menneiden aikojen mielisairaala. Lavastuksen pääosissa ovat kuvaavasti ovet, potilaiden suljetut maailmat. Lystikäs on Reija Wäreen koreografia kohtauksessa, jossa hoitsut kohoavat ovien kanssa taivaisiin.
Myös peliä on käytetty silmää leikittävällä tavalla hyväksi.
Mika Honkasen esittämän rovastin ronkittu pääkoppa ja horjuva liikekieli viiltävät.
Viinan juottaminen yhtenä ajan hoitomuotona kestää kohtauksena turhan kauan. Asetelma on väritykseltään kuin Giampietrinon Viimeinen ehtoollinen.
Armi Toivanen sopii veikeänä persoonana päärooliin. Hänelle olisi voinut tarjota lisää rakennusaineita yhä pontevampaan tulkintaan. Nyt Toivanen enemmän kuvittaa tarinaa, kuin elää siinä.
Pertti Koivulan tulkitsema lääkäri Grotenfelt kannattaa uusia, maailmalta tulleita hoitomuotoja. Jo sana ”lobotomia” herättää katsomossa vilunväristyksiä.
Musikaali kääntyy taas dekkariksi, kun vastatusten ovat omapäinen potilas ja yli-innokas lääkäri.
Hoviväki svengaa
Tuomas Kantelinen on säveltänyt pääosin kaikki musikaalin kappaleet Kantelisen sävähdyttävä Prinsessalle ja Giuseppe Giordanin ihastuttava Caro mio ben -aaria jäivät parhaiten soimaan pääkoppaan.
Eriikka Väliahde on mainio hovineito, joka laulaa aarioita upealla tavalla. Komeasti lurittelee prinsessan muukin hoviväki, kuten Jari Aholan esittämä Saastamoinen ja hoitajan roolissa oleva Kristiina Hakovirta.
Makupala on Jukka Nylundin lääkäri Bond-hoitsutyttöineen. Saata hyvään hoitoon -kappaleessa kuuluu svengaavia 007-kaikuja.
Eeva Kontu johtaa orkesterin musiikin ytimeen, ja lääkäreiden jousikvartetti hurmaa.
Prinsessa-musikaalin Annastakin voi hyvällä syyllä sanoa: sydänten prinsessa.
