Rahat vai henki?

Kuten viime vuosina joka ikisissä Kalevan kisoissa, nytkin Vaasassa pohdittiin porukalla, mitä kummaa suomalaiselle yleisurheilulle, ja huippu-urheilulle ylipäänsä pitäisi tehdä.

Ap sonnnenSUL:n toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä ei yrittänytkään leikkiä Robin Hoodia vaan sanoi yksiselitteisesti, ettei liitolla ole mitään mahdollisuuksia lisätä taloudellista tukea maajoukkueurheilijoille.
Tarvitaan huipulla jo olevien ja sinne pyrkivien urheilijoiden sekä heidän tukijoukkojensa realistista ja entistä aktiivisempaa paneutumista uran suunnitteluun ja sen rahoittamiseen.
Mäkelä puhui myös, että seuroille menevä tuki pitäisi keskittää nykyistä voimakkaammin suurten asutuskeskusten suurille ja keskisuurille seuroille. Hän luonnehti niitä seuroiksi, joissa ”pyörät jo pyörivät”.
Sillä rahalla pitäisi luoda entistä enemmän työpaikkoja päätoimisille valmentajille ja valmennuspäälliköille. Entistä harvempi kun on valmis lähtemään viitenä iltana viikossa työpäivänsä päälle valmentamaan pelkällä bensarahalla–jos silläkään.
Pelkällä urheiluhengellä valmentavahan tuppaa saamaan palkaksi kuraa niskaan urheilijoilta ja heidän vanhemmiltaan silloin, kun asiat eivät etenekään suunnitellusti. Aika usein siinä tilanteessa olisi viisainta mennä kotikylppärin peilin eteen, mutta helpompaahan on valita sylttytehtaan osoitteeksi jokin muu.
Jos valmentajalle maksettaisiin kunnon korvaus, hän todennäköisesti suhtautuisi konfliktitilanteisiinkin ammattimaisemmin eli ryhtyisi etsimään ratkaisuja. Nollabudjetilla haukuttavaksi joutuminen motivoi korkeintaan kitkeriin kommentteihin asianosaisten selän takana.
Mitä taas voimavarojen keskittämiseen tulee, olen osittain täysin samaa, osittain hieman eri mieltä.
En ole vielä laskenut, kuinka monelle kymmenelle seuralle Vaasasta riitti mitaleja, mutta hirveän isohan se luku joka tapauksessa on.
Se on vastaansanomaton osoitus siitä, että yleisurheilumme kivijalka eli sen laaja harrastuspohja ei ole kaventunut maantieteellisesti. Urheilijamäärät ovat tietysti romahtaneet, mutta hyvinkin pienillä paikkakunnilla edelleen urheillaan.
Eikä siinä mitään, jos käytössä ovat inhimillisten välimatkojen päässä kunnolliset harjoittelumahdollisuudet ja valmentajat. Henkilökohtaisten sponsorien hankinta voi olla joissakin tapauksissa merkittävästikin helpompaa, kun edustetaan oman pitäjän pikkuseuraa.
Valmentajahan voi löytyä myös suurseurasta, ja silloin hänen on hyväksyttävä, että samaan valmennusryhmään kuuluu myös toisinajatteleva yksilö. Mutta jos kantaseuralaiset maksavat valmentajalleen, myös pikkuseuralaisen on osallistuttava talkoisiin samalla summalla.
Hyvin usein ainakin juoksijoille kuitenkin käy niin, että pikkuseuran urheilija katselee vuoden taikka pari sivusta muun ryhmän kilpailemista SM-viesteissä. Siinä mitalinkilinää kuunnellessa ajatus seuranvaihdosta rupeaakin houkuttelemaan.
Suurseuralla on tavallisesti käytössään eri alojen asiantuntijoita urheiluakatemiarakennelmien ansiosta. Myös paikka urheilupainotteisesta oppilaitoksesta ja sitä myötä ”ylimääräiset” aamuharjoitukset kolmena koulupäivänä viikossa tulevat kuvioon.
Epäilemättä suomalaisen huippu-urheilun suosta nostamisessa tarvitaan voimakasta satsaamista sinne, missä pyörät jo pyörivät.
Keskittämisen huumassa ei kuitenkaan saa unohtaa perinteisiä kylähulluja–urheiluihmisiä, jotka eivät tuntejaan laske, ja joiden ajatuksenkulku poukkoilee täysin surrealististen unelmien ja vuosikymmeniä jatkuneen auringotarkan tilastonpidon välillä.
Aina silloin tällöin ne surrealismin kukkasetkin puhkeavat täyteen loistoonsa. Mika Kojonkosken ja muiden humupekkojen ei pidä tukahduttaa niitä.
Oikea vastaus otsikon kysymykseen onkin: rahat ja henki.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?