Frans Emil Sillanpään syntymästä tulee kuluneeksi 125 vuotta. Hämeenkyrössä juhlavuoden kantaesitykseksi on valittu Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Näytelmän ohjaa Marko Saario, ja sen on Sillanpään samannimisen romaanin pohjalta dramatisoinut Panu Rajala. Pääosan kirjailija Martti Hongistoa esittää seuran puheenjohtajanakin toimiva Jussi Niinenmaa.
”Auto jää paikoitusalueelle. Tästä jatkuu vaellus jalan. Savipohjainen leppien alta painuva kärrytie herkistää mielen sopivasti sillanpääläiseen viritykseen.”
Näin kuvailee kirjailija Panu Rajala Myllykolua teoksessaan Sillanpään Hämeenkyrö.
Mielen virittymistä oikeanlaiseen tunnelmaan edesauttaa myös ajatuksiin varkain tunkeutuva Taatan legendaarinen radioääni.
Täällä Myllyjoen sillan päässä, Töllinmäen autenttisissa maisemissa, on kirjailijan sanalla nostalginen tenho.
Rajala on varmasti käynyt sormet syyhyten työstämään Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta näyttämölle. Tämä Taatan viimeisin teos on puuttuva palanen Sillanpää-sarjassa.
Melkoisen kulttuuriteon on hämeenkyröläinen harrastajateatteri kunnassa tehnyt.
Eipä siis ihme, että Hämeenkyrön kunnanjohtaja Antero Aleniuksen mukaan meneillään oleva juhlavuosi uudistaa kuntakuvaa kulttuurin saralla monella tapaa. Yksi vuoden tärkeä kuntapoliittinen hanke on uusien asukkaiden hankinta.
Aikansa ikoni
F. E. Sillanpää (1888–1964), länsisuomalaisen maalaismaiseman verkkainen kuvaaja, avasi uransa vuonna 1916 esikoisromaanilla Elämä ja aurinko.
Pohjoismaiseen menestykseen kirjailijan siivitti teoksen Hurskas kurjuus ruotsinnos. Nuorena nukkunut noteerattiin jo sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.
Kirjallisuuden Nobel -palkinnon Sillanpää pokkasi vuonna 1939. Henkisen romahduksen jälkeen parrakas ja kalottipäinen Taata palasi julkisuuteen 1945, ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan ja aloitti suositut joulupakinansa radiossa.
Samana vuonna ilmestyi myös Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jonka Saara Sillanpää, kirjailijan tytär, ja kustannustoimittaja Yrjö Kivimies saattoivat loppuun.
Panu Rajala on todennut, että kirjailija oli myös kiistelty persoona, sillä sotien välissä, kahtia jakautuneella kulttuuririntamalla, hän ei valinnut kumpaakaan puolta.
Aikansa ikoni ja suurperheen isä oli kahdesti naimisissa ja sai kahdeksan lasta. Ihmismielen löytöretkeilijä, ihmissuhteiden tarkka erittelijä ja lapsen maailman herkkä kuvaaja kuoli 75-vuotiaana ja sai viimeisen sijansa Hämeenkyrön kirkkomaasta.
Kolme omakuvaa
Näytelmässä kirjailija Martti Hongiston luomisvoima on tyrehtynyt, tyttäret niskuroivat ja avioliitto Laimin kanssa on puuduttavan arkinen.
Pakomatka nuoruuden rakastetun, Annan, luokse Lepaan kartanoon on ollut vanhenevan miehen täyttymätön unelma. Nyt on aika saattaa sana lihaksi.
Hongisto palaa yön jälkeen kotiin, mutta vaihtuuko ihanuus jälleen kurjuudeksi, vai onko kirjailija löytänyt odysseiallaan jonkinlaisen tasapainon elämäänsä?
Sen voi katsoja itse arvioida.
Näytelmän kirjailija E. V. Suokselman ja rusthollari Jalmari Roimalan roolihenkilöissä on nähty piirteitä Sillanpäästä itsestään. Hongisto on kuitenkin näistä kolmesta selvin alter ego, ”joka nakuttaa perheelleen toimeentulon pelkillä sormenpäillään”.
Ihmiselon ihanuus ja kurjuus kulkevat punaisena lankana monessa muussakin näytelmän ihmiskohtalossa kuin Hotelli Tammerin riehakkaassa herraseurueessa.
Pyörivä näyttämö
Panu Rajala ja ohjaaja Marko Saario ovat saaneet vangituksi näytelmäversioon romaanin vanhaa Suomi-Filmi-tunnelmaa.
Saariolla on apuna taiten tehty pyörönäyttämö, joka saa aikaan elokuvamaiset leikkaukset siirryttäessä kohtauksesta toiseen. Tästä lavasta pisteet arkkitehti Matti Huusarille ja Noin 7 Veljekselle.
Luonto jatkaa näyttämöä näppärästi lavan molemmilla sivuilla.
Roope Mäenpään musiikki kuljettaa tarinaan ja kuvaan hienosti sillanpääläistä henkeä.
Epookkinäytelmän kolmiodraama ylittää ajan ja paikan rajat. Sillanpään kuuluisa, runollisesti tekstiä maalaileva sivellin on saanut vangituksi henkilöhahmot Hämeenkyrön uljaista maisemista.
Nyttemmin heidän nimensä voi löytää kirkkomaan hautakivistä.
Kipinät puuttuvat
Jussi Niinenmaan kookas hahmo ja verkkainen puhetapa tukevat roolia kirjailija Hongistona. Roolityö on sujuva, mutta jos puhe olisi verkkaisempi, se voisi unettaa. Annaa tulkitsee hillityllä hienostuneisuudella Sirpa Eskelä-Haapanen.
Keski-ikään ehtineiden nuoruuden rakastavaisten lempi on vähän kuin puulämmitteisen kiukaan leppeä jälkilöyly: hienoista hikoilua ilman suuria kipinöintejä.
Yhteinen yö on kuin pakko: unelman on toteuduttava, jotta elämä voisi jatkua.
Ritva Viitaniemi on jämäkkä Laimi, joka sivaltaa tarkasti mutta kärsii ja kestää, koska se on puolison ja äidin osa.
Monista muista hyvistä roolisuorituksista voisin mainita Teemu Mäkelän, joka on perin uskottava tragikoomisena Jalmari Roimalana kettupuuhkanaisineen ja viinanhimoineen. Topakka on myös Leena Majavesi eläinlääkärin emännöitsijänä.
Kyllä Hämeenkyrön kelpaa ylpeillä Nobel-palkitulla ”kirjaltajallaan” ja Myllykolulla.
Kommentointi on suljettu.