Viime perjantaina paljastettiin, kuka on upouusi Räikän fröökynä. Ylöjärvi-Seuran naistoimikunta valitsi perinteiseen kunniatehtävään Eila Henrikssonin. Ylöjärveläisille hän on tuttu terveyskeskuksen käytäviltä, teatterin lavalta, lausuntatilaisuuksista ja tukusta luottamustehtäviä.
– Onhan se suuri kunnia, Eila Henriksson kommentoi nimitystään Räikän fröökynäksi.
– Eikä voinut kieltäytyä, vaikka toisaalta teki mieli, projektissa jos toisessakin mukana ollut nainen lisää leikkisästi ja virnistää.
Uudenkarhea fröökynä valittiinkin tehtäväänsä pitkän esiintymiskokemuksen ansiosta.
– Seura juhlii syksyllä 60-vuotista taivaltaan. Tulossa on vuosi, jonka aikana seuralla on paljon tarvetta esiintyjälle. Nyt meillä on omasta takaa loistava sellainen, naistoimikunnan puheenjohtaja ja Räikän fröökynän manttelia viime vuonna kantanut Liisa Tyllilä sanoo.
– Kyllähän ne pyöreät vuodet ovat aina sykähdyttäviä, Henriksson toteaa kunniastaan olla tehtävän 30. edustaja.
Lava kutsui jo kouluvuosina
Henriksson astui esiintyjän tielle jo lapsena, kun kolmannen luokan opettaja houkutteli häntä näyttelemään. Oli kevätjuhlaa ja joulujuhlaa.
– Mielelläni menin esiintymään, ja tuntui siltä, että opettaja arvosti, kun otti minut mukaan. En kuitenkaan koskaan pyrkinyt. Olin ujo.
Kouluaikana Henriksson pääsi näyttämään taitojaan myös torvi hyppysissään. Hän iski kahden tytön kanssa silmänsä opinahjon seinällä roikkuviin vapaapalokunnan torviin.
– Kysyimme, saammeko opetella soittoa. Ei tarvinnut lähteä välitunnilla ulos, kun jäi soittamaan. Aika ovelaa.
Opettaja tarkkasi tytön huulia, jotta osasi valita tälle soittimen. Alkuun koululainen päästeli säveliä kornetilla, sittemmin trumpetilla.
– Olimme Rengon soittopojat, jossa oli kolme tyttöä, Henriksson sanoo huvittuneena.
Soittopuuhat jäivät kuitenkin sikseen kouluvuosien jälkeen. Sen sijaan lausunta on kulkenut näyttelemisen rinnalla lapsuudesta tähän päivään. Sanataiteilija lausuu esimerkiksi runoja ja murrepätkiä.
Näytteleminen ja lausunta jatkuivat Voionmaan opistolla muun muassa Veikko Sinisalon ja Tapio Hämäläisen opissa sekä sittemmin Työväen Akatemiassa.
Akatemian myötä urkeni myös erikoinen mahdollisuus: neitokainen pääsi kämppäkäverinsa kanssa kahdestaan akatemian lausuntataiteilija Liisa Sailo-Lehtisen opetukseen tämän kotiin.
Akatemian jälkeen esiintymiseen tuli tauko. Vuonna 1988 kulttuurikärpäsen purema palasi kiinnostuksensa pariin ja aloitti Ylöjärvellä työväenopiston runo-opistossa ja Saurion teatterissa. Muutaman vuoden kuluttua harrastuskattaus täydentyi Nokian työväen teatterilla. Siitä lähtien lava on pitänyt Henrikssonin otteessaan.
Rooliin täytyy uppoutua
Kainous ei ole kulunut Henrikssonista kokonaan pois vuosienkaan myötä.
– Tottahan vieläkin olen vähän ujo mutten enää niin paljon.
Aikuisenakaan esiintyjänaista ei vedä lavalle erityinen halu olla esillä. Pikemminkin häntä kiehtoo se, kuinka hän tekee kunkin roolin, kuinka löytää ihmisen, jota esittää.
Innokas harrastaja sanoo, että teatteri on täysin toinen maailma kuin tosi elämä.
– Täytyy kokonaan unohtaa ulkopuoli. Muuten siitä ei tule mitään.
Teatterin rikkauksia ovat erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset sekä kultakin ohjaajalta saadut opit.
Esiintymisharrastukset ovat olleet myös oiva vastapaino työlle.
– Lausuntapiiriin voi mennä väsyneenä, mutta ihan toisenlaisena kyllä lähtee pois.
Lavalta on jäänyt muistojen säkkiin monta hienoa hetkeä. Esimerkiksi arvioijan sanat painuivat Henrikssonin mieleen 1990-luvun alussa työväenopiston valtakunnallisessa katselmuksessa. Kukin harrastaja näytteli vuorollaan ja sai kommentteja. Henrikssonin esitystä kuvailtiin nappisuoritukseksi ja erittäin hyväksi näyttelijäntyöksi.
Hersyvän hetken nainen koki myös Kanadassa suomalaisyleisön edessä. Hän lausui Sauriat-kuoron lauluosuuksien välissä Eeva Kilven runon Saisko kymppitonnilla naia?
– Yleisöstä tuli heti vastaus: ”Mikäs siinä.” Silloin huomasi, kuinka herkästi yleisö kuunteli. Muutenkin ihmiset yleisössä olivat kuin nuijalla päähän lyötyjä. Tunnelma oli niin tiivis.
Ihmiskohtalot olivat työn suola
Monelle ylöjärveläiselle Henriksson on tuttu kasvo terveyskeskuksesta. Vuosi poikineen täällä vierähtikin.
Työura Ylöjärvellä alkoi vuonna 1967 toisen kunnanlääkärin vastaanottoapulaisena. Tuossa vaiheessa nuori nainen asui jo täällä, sillä hän oli ollut Voionmaan rehtorin kotiapulaisena.
Kun paikkakunta sai uuden terveyskeskuksen, Henriksson jatkoi työtä uudessa rakennuksessa. Eläkkeen aika koitti huhtikuussa vuonna 2006.
Sysäyksen ammattiinsa puuhakas neito sai, kun hän pääsi harjoittelijaksi sairaalaan Hämeenlinnaan vain 17-vuotiaana. Tuona aikana hän tutustui alaan ja kuuli apuhoitajan ammatista. Työ vastaa nykyisen lähihoitajan toimenkuvaa.
– Jännittäväähän harjoittelu oli, koska en ollut aiemmin käynyt sairaalassa. Kiinnostavaa oli, kun minut laitettiin yksin valvomaan kulkutautiosastoa. Annettiin aika paljon vastuuta.
Mikään hehkuva polte Henrikssonilla ei ollut alalle.
– Minun juttuni olisi ollut hakea teatterikouluun, mutta en uskaltanut.
Työ oli kuitenkin terveyskeskusavustajalle monella tapaa mielekästä.
– Näki hyvin erilaisia ihmiskohtaloita, niin positiivisia kuin negatiivisia.
– Sehän oli mainio koulu myös näyttämötyöhön.
Lisäksi apulainen seurasi innokkaana, mitä oireita potilailla ilmeni ja millaisia diagnooseja he saivat.
– Se oli tavattoman mielenkiintoista.
Aikanaan Henrikssonia innostettiin jatkamaan opintojaan, jotta hän voisi kouluttautua terveydenhoitajaksi.
– Semmoinen haave oli, mutta se meni ohi.
Junan tuoma ylöjärveläinen
Tuore fröökynä on alun alkaen kotoisin Räisälästä Etelä-Karjalasta. Sota ja alueluovutukset Neuvostoliitolle pakottivat perheen jättämään kotiseutunsa. Uusi asuinpaikka löytyi Hämeen Rengosta, josta tytön tie vei Hämeenlinnan kautta Ylöjärvelle.
– Olen junan tuoma, niin kuin sanotaan.
Ylöjärvi on Henrikssonille paikka, jonne hän on rakentanut elämänsä. Täällä ovat olleet työ, lapset ja koti.
– Olen aina sanonut olevani Ylöjärveltä.
Fröökynä ei kuitenkaan ole sitä sorttia, että kasvattaisi rautaiset juuret asuinpaikkaansa. Puutarhakaupunki on hänelle koti muttei paikka, jota ei tarpeen tullen voisi jättää taa.
Henrikssonin on vaikeaa pohtia, mitä toivoisi kaupunkinsa kulttuuritarjontaan. Hän kun on itse sitä tuottamassa. Kulttuuritaloa hän kuitenkin kaipaisi.
– Ihmiset tarvitsevat kulttuuria, sen erilaisia muotoja. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Se on eteenpäin vievä voima.
Fröökynä haluaa olla odotusten veroinen
Vasta valittu fröökynä on todellinen puuhanainen. Harrastustensa lisäksi hän on pannut energiaansa luottamustoimiin niin kaupungilla kuin ammattiyhdistyksessä.
– Minun tarvitsee tehdä aina jotakin. Laiskottelen huonosti, paitsi silloin, kun olen kipeä.
Ujoudesta huolimatta Henrikssonin luonteessa on sopukka myös rohkeudelle ja uteliaisuudelle. Ne ovat etu esiintymisessä.
Tulevaa vuottaan fröökynä odottaa kiinnostuneena.
– Toivottavasti pystyn edes joltain osin täyttämään ne odotukset, jotka tähän kunnianarvoisaan tehtävään luultavasti liittyvät.
Vaikka esiintyjäkonkaria usein jännittääkin, lavalle vetää halu panna itsensä likoon. Tämä asenne viennee pitkälle myös fröökynän tehtävässä.
Kommentointi on suljettu.