Olen elättänyt itseni neljännesvuosisadan ajan kirjoittamalla pääasiassa urheilusta.
Se on ollut oikein hyvää lohtua sille, etten itse ole vähimmässäkään määrin lahjakas missään urheilumuodossa.
Suurin saavutukseni on 30 vuonna peräkkäin maratontuloksen tilastoon juokseminen. Tämäkin vuosi sinne pääsi, kiitos Jääskeläisen Matin järjestämän hauskan vapputapahtuman Nokialla.
Minulta on ihan turha kysyä, minkä lajin huippu haluaisin olla, jos valita saisin. Melkein mikä tahansa perinteinen kelpaisi, eikä siitä edes tarvitsisi rikastua niin, että kerrostolkulla asuntoja voisin ostaa.
Vaan paljon kiintoisampaa ajankulua on miettiä, miksi urheiluvälineeksi haluaisin. Vaihtoehtoja on tuhottomasti.
Jääkiekoksi en tahtoisi, koska saattaisin joutua vaikka 70 vuodeksi kirjahyllyyn pölyttymään, jos minulla tehtäisiin liigauran ensimmäinen maali.
Jalkapalloksi jos päätyisin, olisi varmaan se ainut niistä kahdeksasta pallosta, jolla ei pelattaisi minuuttiakaan MM-loppuottelussa. Aina menisi pallo muualla kohtaa kentältä ulos.
Koripalloksi? Ei kiitos, sillä mieleeni tulee tuon tuosta tilanne, kun ala-asteella luokkakaverini änkesi päänsä voimistelurenkaaseen niin, että tarvittiin saha hänen pälkähästä päästöönsä.
Lentopalloksi? Jos pakko on, niin sitten naisten beach volleyn käyttöön. Arvannette miksi…
Tennispalloja ne tunkevat hikisten housujen ynnä hameiden taskuihin, ja yhdeksän pelin jälkeen joutuisin luultavasti roskiin.
Golfpallona joutuisin kenties jorpakkoon, enkä osaa uida kunnolla. Voisipa kanahaukankin silmä iskeä valkoisna hohtavaan palleroiseen.
Keilapallona elely ei tekisi eetvarttia migreenilleni, eikä arvaisi osallistua keilapallein pikkujouluihinkaan. Seuraavana aamuna kolisisi hiukkasen liikaa.
Jääpallona lentäisin kuitenkin Siperiaan. Siinähän odottelisin veskarin pallokorissa, kun pakkasta olisi 28 astetta ja tuulta 10 metriä sekunnissa.
Jätetään siis pallot ja mietitään yleisurheilua. Keihäänä saisin runsaasti televisioaikaa, ja lentoani ihasteltaisiin, mutta kun pelkään korkeita paikkoja.
Moukari ei käy, koska pääni ei myöskään kestä pyörintää. Kiekkoon ja kuulaan syljetään niin, että eipä oikein houkuta.
Rimaan puretaan aina kiukkua, ja aita saattaa vaikka katketa. Ei tule kesää siitäkään.
Seipäänä saisin matkustella ympäri maailmaa tietämättä, missä ollaan, mutta kuvitelkaapa minun elastisuudellani varustettua työkalua Renaud Lavillenielle.
Arka ihoni tuskin tykkäisi suksena olosta. Jatkuvasti joku lotraisi voidetta naamaan ja painaisi vielä silitysraudalla päälle.
Jotain tuttua siinä kumminkin olisi näin teini-ikäisen isälle: se, että saisin useimmiten kaikki syyt niskoilleni.
Alppi- tai hyppysuksena vatsani menisi vikkelälle, mutta ehkä suostuisin syöksysauvaksi Tina Mazen kainaloon. Huoh…
Kirkkoveneenä pääsisin jatkuvasti nuorisotaiteilijoiden malliksi ja saisin aurinkoakin, mutta panepa pian viisikymppinen mies kosteisiin ja kylmiin oloihin. Mitä tuumaisi Sulkavan soudun johtajajoukkue, kun vene pysähtyisi laskemaan ihan omia vesiään joka vartin päästä?
No entä moottorit? Ei innosta – ei kun hetkinen, innostaapa sittenkin!
Kynnössähän on kilpailtu Suomen mestaruuksista herra ties kuinka kauan. Pitäisi vain valita, ryhtyisinkö traktori- vai hevoiskynnössä käytettäväksi auraksi.
Saisin iskeä kynteni muhevaan maahan ja nauttia olostani täysin siemauksin, minä junteista lapsista juntein. Nauttisin kuin Roope Ankka rahakylvyssään siitä, kun multa juoksisi selkääni pitkin ja ropisisi päälleni.
Kauramoottorisissa kuulisi parempia juttuja, ja tuoksutkin olisivat muhevammat. Jospa pääsisin vaikka hienon Hallanvaara-ruunan vedettäväksi.
Ikävä puoli olisi vain se, että kynnössä kilpaillaan syksyisin, ja minä inhoan syksyä munaskuitani myöten.
Mutta silti, saisin olla jatkuvasti mukana suomalaisessa suurvoitossa, koska MM-titteleistäkin kynnetään. Minäkin osaisin jotain. Aina se keihäänä olon voittaisi!
Kommentointi on suljettu.