Näkemistä vaille

Muutama viikko sitten vietin yhden aamupäivän Tampereen Linnainmaan alakoulussa esittelemässä ammattiani tenaville.

Heiltä tuli monta mielenkiintoista kysymystä ja ajatusta, joihin kenties palaan joskus tuonnempana, tai ehkäpä en. Opettajatkin kysäisivät kaikenlaista, ja yksi tenttasi, mikä on sellainen urheilutapahtuma, jota en ole vielä paikan päällä nähnyt, mutta haluaisin.
Kuten poliitikoilla kuutamolla ollessaan tapana on, virkoin siihen, että olipa erittäin hyvä kysymys.
Niin se oikeasti olikin, koska sitä on porukallakin mietitty sekä ammatillisessa että urheiluhulluisessa mielessä aika monta kertaa.
Siitähän se täytyy aloittaa, että jalkapalloilun MM-finaali on omin silmin, korvin ynnä ihokarvoin vielä todistamatta.
Toimittajaksi tuskin pääsen koskaan siihen, koska en kovinkaan paljon kirjoita jalkapalloilusta. Etenkään en pirkanmaalaisesta pääsarjajalkkiksesta tulevana kesänä. Varmaan sitten taas 2014.
Ei minulle kuitenkaan mikä tahansa loppuottelu missä hyvänsä kiinnostaisi. Esimerkiksi
Italia–Hollanti Qatarin pääkaupungissa Dohassa menisi automaattisesti evvk-osastoon.
Ehtona on se, että toinen finalisteista olisi oma joukkueeni eli Saksa. Turpiinsa ottavaksi osapuoleksi kelpaisi vallan mainiosti Argentiina, Messillä tahi ilman, ja paikaksi Rio de Janeiro.
Olen muuten nähnyt paikan päällä Argentiinan voittaman arvofinaalin. Se tapahtui Ateenan olympiakisoissa 2004, mutta Messi ei vielä silloin ollut mukana – toisin kuin Pekingissä 2008.
Sen sijaan Carlos Tevezin, Gabriel Heinzen ja Javier Saviolan muistan olleen Paraguayta peittoamassa 2–0.
Ei ollut järin ihmeellinen tapahtuma. Alkoi kello 12.15 ja stadion saattoi olla puolillaan toisen jakson kiivaimpina hetkinä.
Olen monessa asiassa äärimmäisyyksien mies, joten lentomäen MM-kilpailuissa pitäisi käydä. Mieluiten menisin Planicaan. Televisiokuvan perusteella maisemat ovat mitä kauneimmat, ja ravintolateltassakin riittää pituutta. Mikä olisi siellä seurailla 240–250 metrin liitoja kauniissa vuoriston kevätpäivässä.
Haluaisin nähdä Janne Happosen voittavan siellä maailmanmestaruuden. Kuopion miestä on potkittu niin rankasti polveen, että kylläpä sitä passaisi tuulettaa.
Jos ei Janne, niin sitten Janne Ahosen Mico-poika, joka tosin on vasta 11-vuotias, eli muutamat lumet vielä pitää odottaa ennen sitä.
Mico on Hesarin mukaan jo hyppinyt 130 metrin siivuja Lahden betonijärkäleestä, joten ei se ihan tuulesta temmattu haave ole.
Slovenialaisen kollegani mukaan sloveenin kielessä sana pianica muuten tarkoittaa paikkaa, jossa ryypätään rankasti. Onpa hiuksenhieno ero, ja voipa käytännössä olla jopa olematon.
Jos vain kolme tapahtumaa saa nimetä, nostan toivomuslistalle ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan MM-titteliottelun.
Siinä pitäisi kuitenkin toisistaan mittaa olla ottamassa kaksi sellaista miestä, jotka kaikki liitot tunnustavat maailman ykköseksi ja kakkoseksi.
Sellaisen ehdon vielä asettaisin, ettei kummallakaan saisi olla ainuttakaan tatuointia, ja jos jompikumpi rupeaisi pullistelemaan punnituksessa liikaa, pakkaisin kapsäkkini ja lähtisin justiinsa meille.
Haluaisin nähdä jotain samanlaista kuin ESPN Classic -televisiokanavalla silloin tällöin näytettävät Muhammad Alin, George Foremanin, Joe Frazierin ja kumppaneiden klassiset taistelut.
Jestas, että siinä oli hienoja nyrkkeilijöitä! Ei mitään nuhjaajia, vaan tanssivia pommikoneita. Eikä tatuoinnin tatuointia korvakoruista puhumattakaan.
Ennen ottelijoiden esittelyä ei kuunneltaisi tahtiakaan Survivorin Eye of The Tigeria, joka mielessäni assosioituu sen huonomman tamperelaisen kiekkoseuran biisiksi. Ei liene mahdoton ehto.
Paljon olisi muitakin mielenkiintoisia urheilutapahtumia maailmassa, mutta nämä nyt ensimmäisinä tulivat mieleen.
Juuri äsken 13-vuotias poikani huokaisi syvään: – Äijä, voidaanko me mennä sinne Rion olympiakisoihin?
– Otetaanko realistiseksi tähtäimeksi Istanbuliin 2020 yhdessä meneminen? Veikkaan, että Istanbul saa ne kinkerit, vastasin.