Kesä on perinteistä sukujuhlien aikaa. Lähtö lomille käy monilla valmistujaisten kautta, ja usein kesäisin tulee piipahdettua rippi- tai kastejuhlissa tai esimerkiksi etäsukulaisen syntymäpäivillä. Me kolmeakymppiä lähestyvät huomaamme lisäksi häiden määrän kasvavan joka ikinen kesä.
Olen vuoden sisällä ollut viisissä häissä, kahdesti kaasona ja kolmesti vieraana. Jokainen juhla on tietenkin erityinen ja omilla erikoisuuksillaan kukitettu, mutta moni juhla noudattaa tiettyjä perinteitä. Tänä kesänä minulle sitten koitti mahdollisuus päästä käymään hieman eksoottisemmissa häissä Turkin länsirannikolla Izmirissä.
Häät, kuten moni muukin juhlakaava, sisältävät lukuisia arkielämästä jo unohdettuja perinteitä. Valkoinen hääpuku on jäänne naiselta vaaditusta puhtaudesta, ja morsiamen luovuttaminen alttarilla kuvastaa karusti muotoiltuna kauppoja, joissa tavara vaihtaa omistajaa. Vaikka morsiusmekko ja alttarille saattelu eivät enää nykyisin kanna samoja merkityksiä kuin ennen, ovat nämä perinteet jääneet tärkeiksi osiksi länsimaalaisia häitä.
Kulttuurifanaatikkona otin innolla vastaan minulle osoitetun hääkutsun. Perillä huomasin kuitenkin jotain. Vaikka kulttuuri on erilainen, ja esimerkiksi perheen ja yhteisön asema korostui selkeästi suomalaisiin häihin verrattuna, oli juhlan syvin olemus loppujen lopuksi hyvin lähellä suomalaisten häiden ydintä kahden ihmisen yhdistäessä elämänsä.
Häät sujuivat monin osin länsimaisten häiden kaavan mukaan, mutta mukaan oli ujutettu Lähi-idän kulttuurista kumpuavia osioita kuten hennaseremonia. Toisin kuin suomalaisissa häissä, joissa loppuillasta muutaman viinilasillisen jälkeen ehkä hieman tanssitaan, olivat perinteiset turkkilaiset tanssit suuressa osassa juhlaa. Hääpari tanssi lähestulkoon koko illan!
Halusin pakata kokemukseni matkamuistoksi kotiin ja koostaa siitä reportaasin lukijoillemme. Mikäli kesäloman etelänmatka jäi väliin, pääsette täältä nojatuolimatkalle seuraamaan astetta eksoottisempien häiden humua.
