Johannes ja Fanny Mäkkylän kolmas matka suureen länteen 1911–1915

Kolmas matka Amerikkaan alkoi huonosti. Tällä kertaa Johannes ja Fanny Mäkkylä nousivat laivaan Southamptonissa. Laiva oli sen ajan suurin ja kaunein Atlantin kyntäjä Olympic, joka oli myöhemmin valmistuneen Titanicin sisarlaiva. Laiva lähti kohti New Yorkia 20. syyskuuta vuonna 1911. Sen kyydissä oli yli 3 000 matkustajaa.
Sotalaiva Hawke törmäsi risteilyalus Olympicin kylkeen ja teki siihen ammottavan reiän.

Wightin saaren kohdalla Hawke-niminen englantilainen sotalaiva aloitti kilpa-ajon ja yritti päästä Olympicin ohi. Joku teki ratkaisevan virheen ja Hawke ajoi tädellä vauhdilla sitä isomman Olympicin kylkeen. Törmäys repi 40 jalkaa pitkän reiän Olympicin alaosaan.
Hawke teki suuren vaurion, koska sen keula oli suunniteltu upottamaan vihollisen laivoja. Olympicissa syntyi paniikki, kunnes huomattiin, ettei laiva sittenkään uppoa. Olympic hinattiin takaisin Southamptoniin ja myöhemmin matalikolle, jotta se ei olisi uponnut.
Johannes Mäkkylä kiiruhti kirjoittamaan kotiin:

Johannes ja Fanny Mäkkylä lähtivät lopulta Atlantin ylitykseen Cedric-nimisellä aluksella.

”Rakas äiti! Koska luulen sanomalehtien sielläkin kertovan paljon laivaamme kohdanneesta onnettomuudesta kiiruhdan ilmoittamaan, että meillä ei ole pienintäkään hätää vaan voimme hyvin ja luulemme tavarakirstumme olevan kuivilla.”

Fanny Mäkkylä jatkoi kertomusta muutaman päivän päästä:

”Me jäimme yöksi laivaan. Seuraavana aamuna tuli hinaajalaivat, jotka hinasivat haaksirikkoisen komean Olympuksen matkustajineen Southamptonin satamaan. Siellä meitä sijoitettiin hotelleihin.
22 pv. laivayhtiö oli tilannut meille erityisen junan, joka kuljetti meidät aika kyytiä tänne Liverpooliin. Täällä me tulemme olemaan torstaihin saakka, silloin me taas uudestaan lähdemme yrittämään Atlannille Valkosen tähden laivalla, jonka nimi on Cedric. Voi voi kun oli surkeaa nähdä, kun siirtolaisten tavaroita nostettiin ylös. Niistä valui virtana vesi, kaikki heidän tavaransa oli turmeltu.”

Kuukautta myöhemmin Johannes Mäkkylä kirjoitti jo Red Lodgesta, Montanasta:
”Rakas äiti! Täällä me olemme entisessä tutussa paikassa ja kovasti olemme saaneet ystävyyttä osaksemme ja alku näyttää hyvin lupaavalta. Komeat lumihuiput kohoavat kirkkaassa päivänpaisteessa.”

Fanny jatkoi:
”Huomenna muutamme omaan huoneistoomme. Meillä tulee olemaan 4 huonetta nim. odotushuone, vastaanottohuone, sänkykamari ja kyökki, ihan keskikaupungilla.
Hanneksella on ollut paljon työtä ja dollareita on jo vähän kokoontunut. Väki täällä Red Lodgessa oli hyvin mielissään kun tänne tulimme. Täältä me ennenkin tuhansia saimme, niin eiköhän meitä nytkin onnista. Nyt olemme asuneet eräässä Granströmin perheessä ja hyvin viihtyneet.”

Johannes Mäkkylä kirjoitti lisää eräästä kullanhakijasta:
”Kävin ihan pahimmassa pyryssä erään vanhan Schweiziläisen luona, jonka päivät silloin olivat päättyneet äkisti sydänhalvaukseen. Ukko oli noita vanhanajan kullanhakijoita. Joka kevät hän läksi vuoristoon yksinäisyyteen hakemaan arvokkaita kivennäisiä, mutta ei Vuoren Peikko hänelle niitä ainakaan runsaammin antanut ja kovia siellä sai kokea. 26 vuotta sitten hän oli tänne tullut ja joka kesän metsissä ja monissa vaaroissa viettänyt eikä siitä muuta kokoontunut kuin leinin suutelemat paikat ja niukka toimeentulo.

Buttin kaupungista pääsi välillä kuumille lähteille hoidattamaan itseään.

Nuo ukot rupeavat olemaan lopussa ja heidän hurjat seikkailunsa sekä punanahkojen että valkosten kanssa satuja, joita jonkun ajan kuluttua tuskin enään uskotaan.”
Johannes Mäkkylä hoiti reissulla tietysti myös omaa terveyttään:
”Omasta ilostani voin mainita tavallisuudesta poikkeavina pitkäaikaisen hammaslääkäririssä käyntini. Nyt ovat hampaani hyvässä kunnossa pitkäksi aikaa, toiset uusilla latvoilla varustetut, toiset kullalla täytetyt tämän maan hyvän tavan mukaan.
En ole vielä ostanut kuin yhden tämän maan puvun. En vielä tänä talvena varustanut itseäni uusilla puhvelin pälsseilläkään. Niitä ei enään saakaan, mutta kyllä muita komeita turkkeja, vaikka nyt jo pidetään paljon karvat sisällä päin.”

Onnettomuuksia ja tapaturmia

Johannes Mäkkylän matka-arkku on edelleen tallessa.

Fanny kirjoitti puolestaan joulusta ja Red Lodgen suomalaisista:
”Odotimme tohtori Pitkästä tänne jouluksi. Saimme vasta jouluaattona häneltä kirjeen, että ei hän voi tullakaan tänne ja niin me Hanneksen kanssa kahden vietimme joulumme.
Aattoiltana olimme suomalaisten haalilla viettämässä. Sinne oli kokoontuneet kaikki ne, jotka eivät kuulu sosialisteihin. Sosialistit olivat iltaansa viettämässä kirkossa, joka nykyään on heidän kokous, voimistelu, näytöskappalten harjoitushuoneena.
Täällä sosialistit hävittävät kokonaan suomalaisten hyvän maineen ja toimeentulon raakuudellaan ja hävyttömyydellään. Surkeata on sitä näin sivullisena katsella. Kapinaa ei ole vielä syntynyt.
Suomalaisia on viime aikoina taasen ruvettu ottamaan työhön, sillä mustat eivät saa valmista riittävästi. Merkkejä yhteispyrinnöistä suomalaisten kesken on alkanut näkyä, elikä riidat loppuvat.”

Vuoden 1912 kesäkuussa Red Lodgessa tehtiin työtä ja koettiin onnettomuuksia. Johannes Mäkkylä kirjoitti tapahtumista:
”Nykyään on alkanut ilmestymään italialaisia luokseni ja luulen heidän osuneen oikeaan paikkaan ja saaneen avun vaivoissaan. Useat heistä ovat suuresti ihastelleet, kun minä tunnen heidänkin maansa paikat niin hyvin. Oli siitä Italian matkastani siis jotain suoranaista hyötyä näinkin myöhään.
Tohtori Pitkänen oli vieraanamme viime sunnuntaina ja maanantaina ja muisteltiin yhteisiä seikkoja. Suomi-ikävä häntäkin vaivaa.
Kaivoksessa rusentui eilen yksi Italian mies kerrassaan. Se oli taasen isompi onnettomuus moneen viikkoon.”

Johannes Mäkkylä ajeli potilaiden luokse parilla mustalla hevosella, jotka vetivät perässää vaunua.

Fanny Mäkkylä kertoi toisesta, todella ikävästä onnettomuudesta:
”Kesäkuun 9 p oli sosialisteilla suuri huvimatka tähän lähelle erääseen farmitaloon ja siellä tapahtui kauhea tapaturma. Kaksi nuorta tyttöä menivät keinumaan, kun eivät olleet innostuneet kuulemaan puhetta, jota eräs sosialisti piti ja keinuivat lujasti ja vauhdin ollessa suurimmillaan niin keinu särkyi ja yksi puupala meni toisen tytöistä ohimosta sisään ja tuupasi oikean silmän ulos. Ei hän raukka elänyt kuin tunnin sen jälkeen.
Juhla loppui tietysti heti ja ovat koonneet kolehdin hautajaisia varten. Tämä tyttö kun kuoli oli oikein kelpo tyttö kunnon tyttö 15 vuoden vanha ja kaunis, äitinsä vanhin tyttö.
Juuri samaan aikaan, kun tapaturma tapahtui oli vainajan isä ja äiti kirkossa ripillä. Hautajaiset olivat seuraavana päivänä ja ruumissaarna kirkossa. Kyllä oli kirkko väkeä täysi ja osan otto vanhempain suruun suuri.”

Sosialisteista oli harmia

Kuumuutta pääsi pakoon vuorten vilposille jokirannoille lähemmäksi lumirajaa.

Lääkäreillä riitti Red Lodgessa työtä. Samaan aikaan sosialistit eivät herättäneet Fanny Mäkkylässä innostusta:
”Pitkänen oli täällä meillä pari päivää. Hanneksen kanssa leikkasivat erään Liettuan miehen josta pitäisi saataman 150 dollaria jahka hän paranee.
Tänään tuli tänne Red Lodgeen entinen Tampereen Kansan Lehden toimittaja Nuorteva luennoimaan sosialisteille työväen kurjuudesta.
Kyllä ne sosialistit täällä ovat räikeitä. Eilen suomalaiset täällä juhlivat juhannusta ja tietysti sosialistit erikseen ja raittiusväki ja Kalevan ritarit ja naiset yhdessä. Eripuraisuutta täällä on suomalaisten kesken ja kaikki vaan sosialistien tähden. Tässä lähetän mummulle Hanneksen juhlamerkin ja Mirjamille oman, että saatte nähdä millaiset ne olivat. Sosialisteilla oli veripunaiset nauhat.”

Ensilumi satoi Red Lodgeen lokakuussa:
”Täällä tuli lumi ja talvi ja teki suuresti tuhoja maanmiehille. Kaivosmiehet olivat taasen lakossa pari viikkoa ja niin kohtasi tuho kaupunkilaisiakin, sillä kaikki jäivät ilman ansiota silloin.
Me asumme aivan keskellä kaupunkia ja saamme nykyään miltei, joka ilta kuunnella torvisoittoa ja rummutusta vaalipuhujien vuoksi, joita tällä kerralla kulkee neljää sorttia luvaten kaikkea hyvää. Ensi kuun alussa tapahtuvat vaalit. Me koitamme pitää huolen omista asioistamme.
Viime sunnuntaina oli täällä suuret hautajaiset. Meidänkin hyvä tuttavamme jo ensi kerralta hyvin kelpo mies Yhdysvaltain senaattori W.F. Meyer silloin lepoon laskettiin. Hän sairastui kesken vaalipuuhia poissa kotoaan ja kuoli Buttessa muutaman päivän kärsittyään sydänkipua.
Ilma oli silloin vallan kauhea. Siitä huolimatta oli saattojoukko kovin suuri ja kaikille oli varattu ajopelit, ettei tarvinnut kylmässä rämpiä. Meitäkin seisoi työvankkureissa 15 miestä ja samanlaisia oli kymmeniä. Hautausjuhlamenot suoritettiin vapaamuurarien tapaan perin vaikuttavasti.”

Johannes ja Fanny Mäkkylän kirjeissä vilahti silloin tällöin tohtori Pitkäsen nimi. Kirjoituksista syntyi kuva, että Pitkästä vaivasi koti-ikävä. Hän meni kuitenkin 60-vuotiaana Montanassa naimisiin 14 vuotta nuoremman sairaanhoitaja-kätilö Gertrude Davisin kanssa.
Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, joiden aikuistumista Pitkänen ei ehtinyt nähdä. Hän kuoli Buttessa vuonna 1930.

Työmiehet viinan perässä

Johannes Mäkkylä oli Red Lodge Montanan vapaamuurariloosin jäsen.

Vuoden 1913 keväällä Johannes Mäkkylä kertoi, miten tulvat estivät postin kulun:
”Kauheat tulvat ovat kokonaan keskeyttäneet junien kulun keskivaltioissa ja olemme olleet jo viisi päivää muusta maailmasta erotettuina. Suuret tapaukset eivät koske mehin ensinkään. Siitä selvästi huomaa olevansa vieraalla maalla. Muistuttaa ison lakon aikoja Suomessa.
Kansalaisiamme on taasen töissä lähes yhtä paljon kuin entisinä aikoinakin mutta elävät kuin villipakanat ja laiminlyövät usein työhön menon ja menettävät hankitun työpaikkansa. Aprillipäivä on täällä vapaapäivä kahdeksantuntisen työpäivän saannin johdosta. Pitkäperjantaina tehtiin työtä kuten arkina ainakin.
Muuten tarjoaa hupaista katselemista ikkunoistamme Amerikan miehet, jotka istuskelevat ikkunakivillä rappusilla ja katukäytävän reunalla jutellen ja tupakoiden ja tietysti aina välillä pistäytyvät ryypyille saluunoihin, joita meitäkin vastapäätä on näkyvissä kolme.
Uutterin mies viinamäen työssä on kihlakunnan tuomari, joka aikaisin aamusta kulkee saluunasta saluunaan viipyen itse kussakin noin tunnin. Iltapäivisin tahtoo käynti mennä hiukan vakavaksi ja posket punottavat ankarasti.”

Vuoden 1913 elokuussa Johannes Mäkkylä vietti kesälomaa ja käytti sen ratsastukseen Montanan ja Wyomingin rajamailla.
”Hyppäsimme satulaan heti kello viiden jälkeen, kun aurinko juuri alkaa kultaamaan buorten huippuja ja itätaivas hohtaa aamupunassa. Aloimme nousta ylös mäkihin pieniä polkuja pitkin ja puolipäivän korvissa saavutimme ylätasangon.
Kasvillisuus muuttui nopeasti matkan varrella. Alhaalla olivat kaktukset ja koiruohot vallalla, sitten apilat ja timotee. Ylhäällä kasvillisuus vähitellen loppui, mutta kuusi ja mäntymetsä päättyy verraten äkisti.
Metsäraja on noin 10 000 jalan korkeudessa, sen yläpuolella on kuolema voitolla. Joka yö maa jäätyy, on pieni 4–5 tuumaa korkea kellokukka. Ilma siellä ylhäällä on tomutonta ja kovin läpinäkyvää.
Suunnattomat lumikentät olivat meidän länsipuolella ja vähän saimme kuulla ukkosen mahtavaa jyminää ja nopeata hyppimistä vuorten seinissä sekä katsella salamain vilkutusta alapuolellamme.
Saavutimme 10 600 jalan korkeuden ja siitä putosimme nopeasti alas huimaavaa jyrkännettä. Oli jonkun verran työtä saada hevoset alas sillä ne eivät uskalla askelta ennen kuin ovat selvästi tunnustelleet että jalanalus kestää.
Eläimiä näimme hyvin vähän, joitakuita teeren, pyyn ja metsäkanan sukuisia lintuja, jotka olivat täysin tietämättömiä ihmispedon vaarallisuudesta. Emme nähneet emmekä kuulleet karhua tai vuorileijonaa.”

Suomalaisille potkuja

Mäkkylöiden tuttavatohtori Gustaf Pitkänen kuoli Buttessa vuonna 1930. Tämä on Gustafin ja hänen vaimonsa hautakivi.

Fanny Mäkkylä kirjoitti puolestaan miehensä työurasta:
”Johannes on nyt virkaa tekevänä sairashuoneen lääkärinä täällä. Kovasti on hänellä nyt touhua ja komeasti hän ajelee pari mustaa hevosta vaunujen edessä kaupungilla sairaskäynnillään.
Talvikin oli muutamia päiviä, vaan pakeni pois. Olipa Johanneksella kiirettä tuoda kolia sisään ja tuhkaa ulos. Huoneemme ovat nyt lämpimät ja hauskan kotoiset.”

Mäkkylöiden kotimatkakin oli jo suunnitteilla:
”Nyt se aika lähenee, jolloin rupeaa olemaan omissa vallassamme, koska lähdemme täältä. Tekisi kuitenkin mieli jonkunverran tienata kaikenlaisten mielikapineittemme varalle, joita maailmaa kierrellessä olemme tottuneet käyttämään.
Työansiot pienenlaiset, sillä kaivoksissa on koko talven ajan työnnetty vain 4 päivää viikossa.
Täällä oli Suomalaisten maine hiukan nousemassa, mutta kokouksissa rupesivat irvimään isäntiään, eikä ne herrat paljon tarvitse. Kymmenittäin kansalaisiamme sai kävelytiketin.
En ensinkään käsitä, mikä riivattu noita heimolaisiamme hulluttaa ainaisiin hölmötekoihin, joilla tuntuvasti vahingoittavat omaa etuansa. Järjen kipinääkin on vaikea löytää noissa puheissa ja teoissa.”

Itsemurha järkytti

Fanny Mäkkylä kirjoitti vielä yhdestä kamalasta tapauksesta:
”Viime sunnuntaiyönä tapahtui täällä kaamea tapaus eräässä perheessä. Mies oli mennyt illalla toveriensa kanssa pariksi tunniksi kapakkaan ja sieltä sitten suomalaiseen saunaan, jossa kai viivähti vähän ja sitte, kun hän tuli kotiansa oli vaimonsa kovin vihainen ja he sanailivat vähän aikaan, jonka jälkeen vaimo meni ulos porstuaan ja otti kahvi kupillisen karbolihappoa, josta oli seurauksena kuolema.
Johannes kyllä kiireesti sinne haettiin, mutta apu ei enää voinut auttaa, sillä hän oli niin pahasti sisältä palanut.
Vainaja on kuulunut Kalevan Naisseuraan, johon minäkin kuulun täällä, mutta ainaisten rettelöiden takia hänelle siitä vakavasti huomautettiin ja sitte hän erosi ja yhtyi sosialisteihin.
Hänet haudattiin oitis seuraavana päivänä sosialistein toimesta, hyvin juhlallisesti ja puheen pitäjä julisti hänet marttyyriksi ja yhteiskunnan uhiksi.
Hänellä oli oma talo ja kovin hyvä toimeentulo, mutta kun tyytyväisyyttä ei ole eikä mitään tulevan elämän uskoa, niin paha pimittää noin pahasti ihmismielen, että unohtaa äidin velvollisuudetkin.”

Johannes ja Fanny Mäkkylän lähettämä viimeinen kirje kirjoitettiin vuoden 2015 tammikuussa.
”Asioiden vuoksi viivyn vielä jonkun aikaa täällä, mutta vaikka olenkin tyytyväinen tuloihin, en aio Amerikkalaiseksi silti ruveta.
Kynttilääni en liioin pane vakan alle vaan aion työskennellä jonkun verran ja varsinkin taasen tehdä ruummillista työtä päästäkseni tasapainoon täysin.
Nyt ei ole mitään erityisempää kerrottavaa eikä henkikään tule päälle joten lopetan, lähettäen terveiseni koko kotiväelle ja tuttaville.”

TORBJÖRN NIKUS

Lue juttusarjan osa 1

Lue juttusarjan osa 2