Mieli valoisana kohti syksyä

Uusi lukuvuosi on käynnistynyt tällä kertaa rauhallisesti – ainakin minun osaltani.
Poissa on viime vuoden stressi uuden opetussuunnitelman toteuttamisen paineista ja tilalla luottamus siihen, että kyllä vuoropuhelu opiskelijoiden ja opettajakollegoiden kanssa toimii, kunhan vain kuunnellaan toinen toisiamme. Nykyopettaminen on yhä enemmän yhteistyötä: kursseja ja teemapäiviä ideoidaan porukalla.
Oli sitä paitsi mukavaa, että ensimmäinen vajaa viikko ei vielä lyhykäisyydessään imenyt kaikkia mehuja kouluun palaajilta. Toisaalta pääsin itse helpolla, kun sain toivottaa tervetulleeksi abiturienttiryhmän, jolle lukio-opiskelu on jo tuttua. Ykkösten kanssa on aina enemmän säätöä, sillä uudet koulukäytänteet läppärikuvioineen vaativat perehdytysaikaa.
Kun ensimmäisistä koulupäivistä on selvitty, viikot alkavat yleensä kulua hujauksessa, reippaalla rutiinilla. Eiköhän niin käy tänäkin syksynä.
Mitä odotan tältä lukuvuodelta? Ennen kaikkea mielenkiintoisia kohtaamisia. Se on työni suola: saada oppituntien ohessa kuulla monenlaisia havaintoja tuoreista lehtijutuista, luetuista kirjoista ja ihan vain arkielämän oivalluksista.
Tähän syksyyn mahtunee erityisesti keskusteluja Suomen itsenäisyydestä ja sen merkityksestä. Suunnitelmissa on päästä katsomaan aiheeseen liittyvä teatteriesitys ja innostaa opiskelijoita tuottamaan omaa suomidraamaa.
Henkilökohtaisena tavoitteenani on pitää yllä ainakin jonkin sortin mielenrauhaa. Olo on valoisampi, kun ei sorru sähläämään koko ajan vähän sitä ja vähän tätä, vaan järjestää hommat järkeviksi viikkokokonaisuuksiksi.
Toistaiseksi olen luottavainen sen suhteen, ettei kiire pilaa tunnelmaa: ainakin vielä elokuussa Valon käytävillä vilkahtelee hymyjä ja ihmiset oikeasti pysähtyvät vaihtamaan kuulumisia eivätkä vain säntäile paikasta toiseen.
Toivottavasti maamme juhlavuosi ei muutu joulukuuhunkaan mennessä kireäksi suorittamiseksi. Varatkoon kukin itselleen hyvällä omallatunnolla aikaa hengittää syvään.
Ylenpalttista juhlapaatosta tuskin tarvitaan, mutta hyväntahtoiselle, voimauttavalle naurulle voisi sen sijaan jättää tilaa.

Taru Kumara-Moisio