–Oletko olemassa vain minua varten? Pikku-Mekko kysyy Iso-Mekolta nukkekodissa. – Sinähän teet minulle ruokaa, ostat vaatteita, luet iltasadun ja peittelet uneen.
– Niinhän sitä helposti kuvittelisi vanhemmistaan, Iso-Mekko vastaa ja sipaisee Pikku-Mekon lankahiuksia. – Mutta ei, en ole olemassa pelkästään sinun tukikeppinäsi, vaan ihan itsenäni minä tässä maailmassa touhotan eteenpäin. Yksi tärkeimmistä tehtävistäni on kuitenkin pitää huolta sinusta ja veljestäsi ja Nirppa-Tirpasta ja kaikista näistä meillä asuvista otuksista, koska olen siihen hommaan lupautunut.
Nukkekodin kolhuja kokenut katto kätkee tosiaan alleen monenlaista porukkaa. On puiset ukkeliheimolaiset eli Pikku-Mekko, Iso-Mekko, Pikku-Housu ja Iso-Housu. Heillä on kaikilla keltaiset lankahiukset, mekkoon pukeutuneilla pidemmät ja housuihin pukeutuneilla lyhyemmät. Jokaisella on siniset silmät ja punainen naurava suu, mutta koko maailman ihmetykseksi ei nenää ollenkaan. Ehkä tässä talossa ei koskaan haise, joten nenä on käynyt tarpeettomaksi.
Nirppa-Tirppa on muuttanut taloon heti kohta ukkeliheimolaisten jälkeen. Se kuuluu kylpyankkojen klaaniin, mutta ei ole koskaan viihtynyt märissä tiloissa, vaan halunnut mieluummin muuttaa nukkekotiin ja saada oman sängyn. Nirppa-Tirpalla on jättisilmät ja muikisteleva suu, jotka oikeuttavat sen saamaan aina hienoimman pitsipeiton sekä pehmeimmän kohdan sohvalta. Nirppa-Tirpalla on vain yksinkertaisesti karismaa – jostain syystä juuri siihen aina tartutaan, ja näin se pääsee parhaille paikoille.
Muut ovat pikkuasukkikansaa, useimmissa leikeissä orpolapsia, jotka ovat päätyneet ukkeliheimolaisten adoptoitaviksi. Pikkuasukkeja saapuu Kinder-munien sisällä, ja ne ovat kaikki vähän omannäköisiään: kuka smurffi, kuka leijona, kuka rakettinsa kadottanut astronautti. Pikkuasukkien rooli on sotkea, kaatuilla ja muutenkin sählätä, sillä mikään ei voita kunnon riehuntaa. Pikkuasukit ovat myös yllytyshulluja. Jos Pikku-Housu käskee niitä kiipeämään katolle, ne oitis kipuavat sinne pitämään lettukestit ja hinaavat köydellä Pikku-Mekon ja Pikku-Housunkin mukaan. Vasta jälkeenpäin ne miettivät, miten uskaltaisivat hypätä takaisin maahan hajoamatta palasiksi. Onneksi Iso-Mekko ja Iso-Housu ovat hyviä korjaajia ja löytävät pitkäpinnaisina aina oikeat sanat sekoilijoille.
– Oletko sinäkin joskus ollut Pikku-Mekko, tällainen kuin minä?
– Kyllä vaan, Iso-Mekko vastaa tyttärelleen. – En tosin muista sitä aikaa enää hyvin. Sitten lupauduin tähän huoltajahommaan eli teidän peräänne katsomiseen.
– Ihanaa, sanoo Pikku-Mekko ja halaa Iso-Mekkoa.
Tänäänkin he tekivät kivoja juttuja yhdessä: pystyttivät parvekkeelle keinun ja pinosivat kulhon täyteen pyörylöitä.
– Mutta täytyyhän minun ja Iso-Housun käydä sentään välillä muuallakin, Iso-Mekko muistuttaa.
Toden totta, joskus on paiskittava töitä, jotta saadaan rahaa ja sitten rahalla ruokaa ja muuta tarpeellista. Iso-Mekko ja Iso-Housu ovat freelancereita, jotka käyvät aika epäsäännöllisesti töissä ja kaiken lisäksi vielä hyvin monenlaisissa hommissa – siis missä milloinkin eri leikeissä.
* * *
Iso-Mekko ei saa illalla unta, vaikka makoilee mukavasti lempityynyllään. Iso-Housu kuorsaa jo täysin palkein.
– Millainen minä olin Pikku-Mekkona? Iso-Mekko miettii.
Hän yrittää kuvitella muunlaista elämää. Ehkä oli jokin toinen nukkekoti, jossa hänen tehtävänsä oli hypellä sängyillä ja leikkiä hippaa.
Niin juuri, hän päättelee, silloin minun suuni oli vielä kiiltävänpunainen ja puukenkäni olivat puhtaat. Sittemmin olen kai venynyt ja nuhrautunut ja saanut paikasta toiseen kulkeutuessani erilaisia rooleja. Samoin on käynyt Iso-Housulle.
Monenmoista on vuosien varrella tapahtunut, Iso-Mekko muistaa. Pikkuasukkien määrä on lisääntynyt, mutta hyvin on sopu antanut sijaa makuuhuoneissa. Kodin seinät ovat täyttyneet tauluista, mattojakin on tullut hankittua pilvin pimein. Joskus muotia olivat legoista rakennetut pöydät ja jakkarat, sitten palattiin taas vanhoihin puisiin. Kauhein kokemus taisi olla se, kun imuripyörre yllätti talon ja vei mennessään kolme pikkuasukkia. Niitä surtiin monta viikkoa. Sen jälkeen pikkuasukit on opittu piilottamaan pyörremyrskyiltä visusti kerrossänkyjen alle. Se on Iso-Mekon asialistalla aina ykkösenä! Pikkuiset on saatava myrskyiltä suojaan, vaikka muuten ne laukkaavatkin leikeissään minne sattuvat. Niin ”keinuu maailman äidinsydän / lasta kätkien”, on jopa Katri Vala runoillut.
Joku minuakin Pikku-Mekkona suojeli, muuten en olisi tässä, mielessä häivähtää.
Näihin ajatuksiin Iso-Mekko viimein nukahtaa, lankahiukset sängystä lattialle asti tulvien.
* * *
Seuraavana päivänä nukkekodissa riehutaan taas. Tulitikkurasiatelevisio hajoaa, kun Pikku-Mekko ja Pikku-Housu litistävät sen vahingossa kiviveistoksen alle majaa rakentaessaan. Ohhoh. Iso-Mekon ja Iso-Housun on lähdettävä kiireesti töihin, jotta saadaan uusi töllö taloon. Tällä kertaa Iso-Mekko ruuvaa televisiotehtaalla koneita kasaan ja maalaa näkyviin uutis- ja MikkiHiirilä -hetyksiä. Näissä edistyksellisissä tv-malleissa tulee toiselta puolelta rasiaa toista ohjelmaa, toiselta toista.
Iso-Housu työskentelee sen sijaan lääkärinä ja kipsaa Pikku-Housun majapuuhissa irronneen käsivarren teipillä taas paikoilleen. Pikkuhaaveri, ei onneksi sen kummempaa. Nirppa-Tirpalle ei tässäkään kahakassa käynyt kuinkaan, sillä se oli päässyt parvekkeelle odottamaan majan valmistumista. Mikäs siellä oli odotellessa, maisemia ihaillessa.
– No nyt on huushollissa taas kaikki hyvin, tarpeeksi hyvin, Iso-Mekko huokaa, kun olohuoneessa on jälleen tavarat paikoillaan ja maja onkin rakennettu makuuhuoneen peittokasaan.
– Niinpä, Iso-Housu sanoo. He juovat kahvit sohvalla lepäillen ja kuuntelevat yläkerrasta kuuluvia pikkuasukkien riemunkiljahduksia.
– Hiljeneeköhän tämän talon meno koskaan? Iso-Mekko pohtii.
– Ehkä me kaksi jonain päivänä rapistumme niin, että on aika muuttaa vitriinikaappiin, Iso-Housu sanoo ja osoittaa kaukana häämöttävää lasiovea.
Tosiaan, Iso-Mekko ajattelee. Siellä vitriinissähän on jo Muinais-Molla, leppoisa ilme kasvoillaan. Muinais-Mollaan ei ole lupa koskea, jotta se ei vallan hajoa, mutta saa sen kanssa jutella.
Tulee siis yhä uusia aikoja ja uusia rooleja, Iso-Mekko tuumii. Kaikelle on hetkensä. Nyt elämme Iso-Housun kanssa tätä vaihetta, huolehtijoina. Hosumme sinne tänne kädet täynnä töitä ja annamme talon kupruilla äänistä.
Ei hullumpaa tämäkään aika, ihan hyvässä vaiheessa sitä ollaan – täyteläisessä nimittäin.
Taru Kumara-Moisio