Kauppakeskuskäytävä innoitti ihmishahmojen täplittämän näyttelyn. Kuviskoululaisilta nähdään myös töitä, joihin saa iskeä näppinsä.
Kauppakeskus Elon kapea taidekäytävä ottaa ohikulkijan vastaan kasvojen kavalkadilla. On värikästä omakuvaa, on naamarimaista kasvon hahmoa, on unista, äreää ja hymyilevää aamuihmistä.
On myös kokovartalohahmoja, niin puisista palikoista tehtyinä omakuvina, futuristisena ääriviivaleikittelynä kuin kuumailmapallossa matkustavina nukkeina.
Idea näyttelyn ihmiskavalkadiin syntyi, kun kuvataidekoulu Piirron toinen opettaja Elina Lind pohti taidekäytävän haasteita. Yksi niistä olivat isot ihmishahmoja sisältävät mainosplakaatit.
– Halusin jotenkin jatkaa plakaattien tiellä, kommunikoida niiden kanssa. Ettei aina harmiteltaisi ja vastustettaisi niitä vaan myötäiltäisiin olosuhteita.
Pohjaidea joustaa
Niinpä lähdettiin tekemään kasvoja ja ihmishahmoja sekä isoja taideplakaatteja. Matkan varrella idea soljui omille poluilleen, ja syntyi myös esimerkiksi sielunmaisemaa kuvaavia töitä.
Vaikka pohjaidea eli eteenpäin ja työt juttelevat opettajan mielestä lopulta enemmän keskenään kuin mainosten kanssa, ei se haittaa.
– Jokin lähtökohta pitää olla, eikä sillä ole väliä, mitä lähtökohdalle tapahtuu, opettaja tuumaa.
Sitä paitsi kuvisoppilas Pinja Pirkkalaisen mielestä työt ja mainokset sointuvat keskenään.
– Niissä on samoja piirteitä, kuten värit ja ihmiset, hän tuumii.
Syntyi myös jotain ihan muuta kuin ihmisteemaa. Vanhimmat oppilaat tekivät taidetta, jota saa koskettaa. Idea tuli heiltä itseltään.
– Minua lämmitti ajatus, että haluttiin tehdä tällaista ihan muuta, että oli tultu jo niin rohkeaan pisteeseen, opettaja kommentoi jo monenmoista näyttelyä nähneiden oppilaiden tuoretta ajattelua.
Kekseliäs idea kysyi uutta ajattelua myös toteutukseen.
– Töiden piti kestää se rääkki, että joku niitä vetää ja kiskoo.
Havainto poikineen
Olosuhteiden havainnoinnista ponnahtanut näyttely sai kerrassaan osuvan nimen Ilo havaita. Se tosin löytyi jostain ihan muualta kuin taidekäytävältä. Piirtolaiset selailivat tunnilla erästä vanhaa Ylöjärvi-aiheista kirjaa ja törmäsivät siinä fraasiin ”ilo havaita”.
Otsikoksi napattu fraasi venyy laajemminkin osuviin merkityksiin. Heijastavathan työt lasten iloa havaita.
– Kuvataidekoululaiset ovat herkistyneitä havainnoimaan. Ihan pienimpien kanssa lähdetään liikkeelle perusasioista. Katsotaan esimerkiksi värejä ja perusmuotoja, kuten ympyröitä ja pisteitä. Vanhemmat oppilaat taas menevät omaan maailmaansa: ”Mikä minua kiinnostaa? Mitkä ovat minun motiivini?”
– Havainnointi on kivaa, koska siitä saa uusia ideoita, Inka Huumonen tuumaa.
Ja onpa näyttely myös katsojien havainnoinnin iloa.
– Ohikulkijat voivat huomata vaikka lempivärejään. Jos on vaikka väsynyt tai ärtynyt, voi ilahtua pirteistä väreistä, Huumonen pohtii ja keksii, että katsoja voi myös upota kuvan maailmaan, kuvitella olevansa sen sisällä.
Taidekäytävä onkin sikäli oiva paikka näyttelylle, että kauppakeskuksen ihmisvilinä on altis havainnoinnille, kiireestä huolimatta:
– Ihmiset pysähtyvät havainnoimaan, jos näkevät jotain kiinnostavaa, Huumonen uskoo.
