Pieni askel abille, suuri ylioppilastutkinnolle

Nyt se on tapahtunut – Suomen lukioissa on tänä syksynä järjestetty ensimmäistä kertaa sähköisiä ylioppilaskirjoituksia! Toistaiseksi osallistujamäärät ovat olleet pieniä, sillä digitaalinen koe toteutettiin vasta saksan kielessä, filosofiassa ja maantieteessä. Opiskelijoita sähköisyys ei tuntunut erityisesti sähköistävän, sillä ylioppilaskirjoituksissa riittää muuta jännitettävää. Päinvastoin, monille koneella kirjoittaminen on tutumpaa kuin käsin.
Opettajia yo-kirjoitusten sähköistyminen sen sijaan hermostuttaa yhä. Kauhukuvat liittyvät valvontaan: mitä teen, jos sähköt menevät, entä jos opiskelijan kone vain jumittuu? Olisi ahdistavaa ottaa vastuu vastausten katoamisesta. Tekniikka tapaa oikutella yleensä juuri silloin, kun ei pitäisi. Ylioppilastutkintolautakunnan mukaan häiriöihin on kuitenkin varauduttu aina varakoneista akkuvarmistukseen saakka. Mutta vaikka kaikki sujuisikin hyvin, niin kuin koulussamme ensimmäiset kokeet sujuivat, uudet jutut pyörivät silti päässä: opiskelijat pitää tunnistaa avainlukulistan ja vahvistuskoodien avulla, eikä palvelintikkujen ja kokelaiden tikkujen kanssa sovi sählätä.
Viiden vuoden päästä sähköisiin järjestelyihin lienee vihdoin tyystin tottunut. Silloin valokuvat paperipinkkojen ääressä tuhertaneista abiturienteista taatusti naurattavat. Noinko alkeellisesti ylioppilaskokeita järjestettiin? Samanlaisia tunteita herättävät nykyisin vanhat piirtoheittimet kalvoineen – periaatteessa powerpoint-diat ja videotykit vastaavat niitä, mutta kyllä tussilla suttuisesti täyteen kirjoitettu kalvo vain on rumuudessaan vielä kymmenen kertaa kauheampi näky kuin huonoinkin powerpoint-esitys.
Äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen näkökulmasta ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen näyttäytyy tervetulleena uudistuksena. Opiskelijan on paljon mielekkäämpää muokata raakatekstiään koneella kuin kumin ja lyijykynän avulla.
Vielä muutamia vuosia sitten äidinkielen yo-kokeen esseevastaus piti kirjoittaa kuulakärkikynällä puhtaaksi – mikä järjetön vaiva! Kyllä säälitti, jos joltakulta loppui aika kesken. Kahden pitkän esseen sijaan nykyään kirjoitetaan yksi essee ja tekstitaidonkoe, joka mittaa kirjoittamisen lisäksi luetun ymmärtämistä ja analysointitaitoja. Kehitysaskeleet ovat olleet pieniä, mutta toivottavia. Valitettavasti äidinkielen sähköistä ylioppilaskoetta joudutaan odottelemaan vielä syksyyn 2018 saakka, mutta onneksi uusi opetussuunnitelma kannustaa jo nyt hyödyntämään digitaalisia oppimisympäristöjä.
Digitalisaatio mahdollistaa monipuolisempien aineistojen käytön, kuten liikkuvan kuvan ja äänen tutkimisen. Mielenkiinnolla odotan, millaisia materiaaleja tulevaan sähköiseen äidinkielenkokeeseen otetaan mukaan. Toki jo nyt teemme oppitunneilla esimerkiksi mainosanalyysejä, mutta korostuuko liikkuva kuva jatkossa merkittävästi? Entä pitääkö opiskelijan osata analysoida videonpätkästä leikkauksia ja häivytyksiä? Toivottavasti keskiössä ovat argumentointi- ja tulkitsemistaidot sekä lähdemateriaalien luotettavuuden kriittinen arviointi, onpa koeaineistojen muoto jatkossa mitä hyvänsä.
Hienointa olisi, jos resurssit riittäisivät piakkoin myös suullisen kielitaidon testaamiseen osana äidinkielen yo-koetta. Tällöin koe olisi oikeasti kattava! Nyt opiskelijoiden esiintymis- ja vuorovaikutustaidot jäävät ylioppilastodistuksessa täysin noteeraamatta. Kunpa koetta siis kehitettäisiin monipuolisemmaksi, eikä intoiltaisi pelkästä sähköistämisestä.
Arvioin juuri noin sata opiskelijoiden kirjoittamaa novellianalyysiä sähköisesti. Oli näppärää, ettei tarvinnut kuljettaa paperinippuja kodin ja koulun välillä, mutta kyllähän silmäni väsyivät ruudun tuijottamiseen eri tavalla kuin paperien lueskeluun; taukoja totisesti tarvitsi. Lisäksi on pakko sanoa, että teknisten arviointityökalujen käytettävyydessä on vielä sujuvoittamisen varaa riippumatta siitä, hyödyntääkö esimerkiksi Abitti- vai Notability-alustaa. Iloitsin kuitenkin, etten sortunut epäekologisesti tulostamaan tekstejä, niin kuin tein vielä viime vuonna isoimpien ryhmien kirjoituksien äärellä.
Ylioppilaskirjoitusrumban sähköistyminen se vasta paperia säästääkin: miettikää, millaisia rekkalastimääriä tehtävävihkoja ja vastausnippuja posti on joutunut kuljettamaan kouluille ja sensoreille vuosittain!

Taru Kumara-Moisio

Kommentointi on suljettu.